Maniacal Renderings on kokonaisuutena yllättävänkin vahva, jos on valmis allekirjoittamaan koko levyn tärkeimmän huomion: Jon Oliva laulaa hyvin. Monet eivät pidä nyky-Olivan raspiäänestä, mutta minulle se toimii hyvin - jälleen, koska en ole innostunut Savatagesta, näkökulmani on tyystin toisenlainen. Sellaisenaan otettuna Olivan laulu on täysin riittävä ja miekkosen raspikurkku vaikkapa nimibiisi Maniacal Renderingsin kertosäkeessä sopii biisiin - kenties vastaavaa ratkaisua ei löydy Hall of the Mountain Kingiltä tai Streetsiltä, mutta vittuako sillä on väliä? Kuten edellisessä Iron Maiden -tekstissä mainitsin, aika kuluu ja muusikoiden ambitiot muuttuvat. Myös puhtaampaa ja hempeämpää ilmaisua on, mutta minulle show'n varastavat rokimmat rallit ja Olivan raspi. Näistä eroten levyn paras biisi on kuitenkin loppupuolen haikean tunnelmallinen ja katkerakin Timeless Flight.
Jälleen tulemme siihen ongelmaan kuinka kirjoittaa levystä, joka on hyvä muttei erinomainen. En mene aiheeseen tämän enempää, mutta sanonpahan vain, että on kohtuullisen rasittaavaa yrittää keksiä perusteluja kasin levyn kritiikkiin.
Joten puhutaan jostain muusta kuin levystä - klassinen kikkani väistää kiinnostavasta mutta vaikeasti käsiteltävästä levystä puhuminen. Kun sanon Sinulle (armas Lukija) sanayhdistelmän "metallibändin nokkamies", mitä fyysisiä ominaisuuksia sinulla tulee mieleen? Pitkä tukka, tiukka puristus mikrofonin varren ympärillä ja öljytty kroppa kuin kreikkalaisella puolijumalalla (a'la Manowar vm. 1987)? No, Jon Oliva ei ole - enää - sellainen, lähelläkään, vaikka tukkaa on päässä. Miekkosen elopaino taitaa huidellä tätä nykyään siellä sadanviidenkymmenen kilon paikkeilla, ja massa on sijoittunut lähes yksinomaan vatsan kohdalle; tarinat kertovat, että miekkonen kävelee keikoilla kepin kanssa, kun kiipparinsa takaa lähtee mihinkään. En ota tätä esiin shokeeratakseni tai loukatakseni Olivaa - ylipainon kanssa kamppailu ei ole helppoa - vaan koska pidän ilmiötä mielenkiintoisena: stereotypinen imago metallibändin nokkamiehestä on hoikka, lihaksikas ja uhmakas nuorukainen. Tämä stereotypia saattaa aiheuttaa monille nuoremmille (tai vanhemmillekin, mistäs sitä tietää) minäkuvan kanssa kamppaileville henkilöille paineita ja epävarmuutta. Onkin mielestäni hienoa, että Oliva keikkailee yhä ja tekee musiikkia, sillä hän on esimerkillään yksi niistä henkilöistä, jotka osoittavat ettei metallissa ole väliä miltä näytät, miten paljon nostat penkistä tai onko hauiksesi suurempi kuin pääsi - ei, metallissa vain musiikilla on väliä.
Sillä alalla Jon Olivaa ei ole nokkaan koputtaminen, sillä Maniacal Renderings on vahva levy. Se on pitkä ja toisinaan jeesusteleva, mutta kuitenkin hyvää musiikkia, joka on esitetty laadukkaasti. Se tuskin on levytys, jota kuunnellaan kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta 2000-luvun progemetallissa on paljon paskempaakin tekotaiteellista paskaa tullut kuultua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti