Mokoma - Luihin ja ytimiin (2007)

Mokoma on Mokoma, hyvässä ja pahassa. Yhtyeen soundi on pysynyt enemmän tai vähemmän samana vuoden 2003 Kurimuksen jälkeen ja vuoden 2006 Kuoleman laulukunnaita voikin pitää eräänlaisena tyylillisenä zeniittinä... ainakin ensimmäisenä sellaisena. Vain reilu vuosi mestariteokseksikin väitetyn Kuoleman laulukunnaiden jälkeen julkaistu Luihin ja ytimiin on lisää sitä samaa, mutta ei ehkä ihan niin ikimuistettavasti. Totuus on kuitenkin, että Luihin ja ytimiin on varsin identtinen edeltävien levyjen kanssa, eikä tasossakaan ole kuin marginaalinen notkahdus, jos sitäkään.

Suurin ongelma tällä hetkellä minulla on se, että yritän keksiä jotakin sanottavaa levystä sanomatta jotakin niin ympäripyöreää, että A) se koskee koko Mokoman diskografiaa tai B) sillä ei ole mitään informaatioarvoa. Luihin ja ytimiin on juuri niin Mokomaa kuin Mokoma voi olla: rässiä, örinällä ja puhtailla lauluilla säestettynä ja Marko Annalan keskiveroa älykkäämmät lyriikat, joissa liikutaan enemmän Annalan pään sisällä kuin Cannibal Corpse -maisesti erinäisissä ihmisruumiin onkaloissa. Tuttua huttua jo ties kuinka monen levyn kokemuksella, eikä näin lähes kymmenen vuoden jälkiviisaudella, Luihin ja ytimiin tarjoa mitän erityisen kiinnostavaa: joitakin hyviä ralleja, joitakin ei-ihan-niin hyviä ja pätevää riffittelyä läpi linjan. Ei mitään, mistä innostua tai vihastua.

Joten teen kuten teen aina tällaisessa pulmatilanteessa: lähden muistelojen ihmemaailmaan. Kevällä 2008 olin lukion toisen vuosikurssin loppupuolella ja täysikäisyyden kynnyksellä, kaikkien kaverieni kanssa. Ikäluokkamme päätti lähteä vanhojen tanssien jatkojen jatkoille keskeltä korpea vuokratulle mökille, jossa alkoholia kului odotettavissa olevalla tavalla. Paljon olen tuolta reissulta unohtanut (syystä, jota tuskin tarvitsee tavata tähän), mutta yksi asia jäi mieleen: bileiden venyessä kellon ympäri jatkuvaksi dokaamiseksi (ei sellaiseen sittemmin ole kyennyt ja tulee paha olo jo kuvitella edes moista), päätin painua pehkuihin, eli olohuoneen lattialle levitetylle makuupussin syövereihin. Torkahtelin läpi aamuyön ja erityisen vaikeaksi nukkuminen muuttui, kun muuan luokkalaiseni pääsi stereoiden luo, mistä hän päätti tarjoilla koko humalaiselle/krapulaiselle mökille aimo annoksen Mokomaa. Levy oli, kuten arvata saattaa, Luihin ja ytimiin. En arvostanut kappalevalintaa - hitto, en arvostanut mitään kappalevalintaa siinä mielen ja ruumiin tilassa. Kankeasta olotilasta ei jäänyt sen kummempaa assosiaatiota levyyn, mutta tulipahan nyt mieleen, kun tajunnan perukoilta yritän jotakin kiinnostavaa metsästää.

Luihin ja ytimiin on ok - ei huikea, ei huono, ei merkittävä. Välityö, sanalla sanoen. Toki Mokoma on aiemmin ja myöhemminkin parempaan pystynyt, mutta siitä huolimatta Luihin ja ytimiin on kelvollinen tekele.

P.S. Koska levyn takakannessa tai vihkosessa ei ole pilkkuja (!!!), luulin pitkään, että päätösraidan nimi on Ammu hautaa ja vaikene - että pitäisi kiväärillä lasauttaa hautakumpua ja olla sitten hiljaa siitä. Muistan kohauttaneeni olkia ja hylänneen ihmetykseni "Annalan aivotuksina".