Nightwish - Dark Passion Play (2007)

Puhutaanpa hetki muutoksesta ja ennakko-odotuksista. Olen varmasti joidenkin mielestä jauhanut samaa virttä jo riittävän monesti, mutta harvojen levyjen kohdalla muutoksen neutraaliuden korostaminen on enemmän kohdallaan kuin Nightwishin Dark Passion Playn. Monille Nightwishin Ainoa Oikea Solisti oli Tarja Turunen, joka, kuten varmasti tiedätkin, Rakas Lukijani, sai kenkää Oncen jälkeisen maailmankiertueen päätteeksi. Alkoi pitkä hakuprosessi, jonka aikana tuhannet laulattajaret lähestyivät demonauhoineen Tuomas Holopaista. Vain Holopainen tietää ketä kaikkia hän jätti rannalle mistäkin syystä, mutta lopulta hän valitsi ruotsalaisen poppia aiemmin laulaneen Anette Olzonin, jota about kukaan metallipiireissä ei tiennyt. Jotkut paskoivat tiiliä jo pelkästä julkistuksesta kuulematta nuottiakaan Olzonin laulua Holopaisen sävellyksen kanssa - yhtä kaikki, kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja tänäkin päivänä Nuclear Blastin Youtube-kanavan viiden suosituimman videon joukossa on neljä (!) Nightwishin musiikkivideota, joista kolme (!) on Dark Passion Playltä lohkaistuja sinkkuja. Levy on myös Nightwishin uran myydyin tuotos ja ilmestyessään myös mahtipontisin ja yltiöpäisin kiekko.

Valitettava tosiasia on se, että liian monille "pitkänlinjan Nightwish faneille" Dark Passion Play on loukkaus, jättimäinen harppaus väärään suuntaan, ja lähes yksistään Olzonin takia. Pop-laulajatar klassisesti koulutetun Turusen sijaan tuntui kylmän rätin iskulta kasvoja vasten, koska se oli selkeä muutos ja muutos on aina pahasta yhy-yhyy. Tiedän useita henkilöitä, jotka eivät vieläkään suostu kuuntelemaan Dark Passion Playta tai edes Imaginaerumia, koska Olzon laulaa ne. Toinen fakta tiskiin: yksi iso syy, miksi Dark Passion Play toimii niin hyvin kuin se toimii, on mikrofonin takana, eikä kenelläkään ole Olzonille nokkaan koputtamista siitä. Olen kuullut sanottavan, että Olzonin ääni on liian ohut sopiakseen Holopaisen sävellyksiin - siinä tapauksessa sanon, että kuunnelkaapa joskus ne vanhemmat levyt ajatuksella läpi ja huomatkaa, että Turunen laulaa ihan yhtä ohuesti, jopa ohuemmin, puhumattakaan Turusen yksipuolisuudemmasta. Olzon vs. Turunen -kiista on jatkunut pitkään ja en aio tämän enempää ottaa kantaa siihen, sillä tämän kappaleen kolmas tosiseikka on se, että molemmat ovat vain kalpeita aavistuksia Marco Hietalan ja Floor Jansenin rinnalla.

Niistä biiseistä sananen, toki. Dark Passion Play on musiikillisesti kuin Once mutta isompana. Sävellyksellisesti suurta eroa ei ole, ja jotkin kappaleet ovat kuin uusia versioita aiemmista: Bye Bye Beautiful on Wish I Had An Angel 2.0 ja Amaranth Nemo 2.0. Tämä ei ole kritiikki, vaan tarkoitukseni on osoittaa, että mikään suuri tyylirikko tai harppaus kaupallisuuden suuntaan levy ei ole, vaan illuusio muutoksesta tulee muista asioista.

Nightwishin levyt ovat olleet aina Dark Passion Playsta alkaen liian pitkiä, ja etenkin Olzonin ensimmäiseltä kiekolta voisi leikata suosiolla vartin verran materiaalia pois ja levystä tulisi parempi. En ole koskaan sietänyt Evaa, Last of the Wildsia tai ylipitkää Meadows of Heavenia. Näiden lisäksi ainoa metallisempi ralli, josta olisin valmis luopumaan, on Cadence of Her Last Breath. Muut kappaleet ovatkin sitten taattua Holopainen-laatua, enka suostu keskustelemaan kenenkään kanssa aiheesta enempää, jos keskustelukumppani kiistää 7 Days to the Wolvesin ja Master Passion Greedin nerouden. Pienellä trimmauksella levystä olisi voinut tehdä Oncea paremman tuotoksen, mutta puutteineenkin nostan sen Century Childin ja Wishmasterin yläpuolelle. Kyllä, minä sanoin noin - come at me, motherfuckers!

Vielä siitä muutoksesta sananen tai toinenkin. Muutos itsessään ei ole hyvä tai huono asia, se vain on. Joskus bändi muuttaa tyyliään - solistivaihdoksella tai muuten - ja se ei toimi, mutta ongelma ei ole muutoksessa itsessään, vaan siinä, kuinka hyvin/huonosti se tehtiin. Olzonin valinta Nightwishiin ei ollut ongelma, koska hänen laulussaan ei ole mitään vikaa (ainakin Turuseen verrattuna) ja hän osaltaan kantaa molemmat tulkitsemansa levyt maaliviivalle saakka. Sanon jopa, että jos Turunen olisi laulanut samat levyt läpi, ne eivät olisi yhtä hyviä. Vanhan tutun bändin muuttuminen voi olla pelottavaa, mutta jos asiaa tarkastelee ilman ylenpalttista tunteilua, muutoksen oikea arvo on mahdollista nähdä ennakko-oletusten takaa.