Deicide - Deicide (1990)

Deicide tarkoittaa "tappaa Jumala"  (dei-cide; vrt. sanaan genocide (geno-cide), eli kansanmurha) ja kuinka hyvin se kuvaakaan yhtyeen musiikkia! Deicide oli ensimmäinen "kunnolla" saatanallinen death metal -yhtye, joka oli kaksikymmentäviisi vuotta sitten oikeasti pelottava monille. Yhtyeen lyriikat eivät ole yhtä "älykkäitä" kuin Mecyful Faten, mutta eivät myöskään yhtä korneja kuin Deathin kahden ensimmäisen levyn - kun Glen Benton murisee ja rääkyy läpi Dead By Dawnin tai Lunatic of God's Creationin, sen uskoo. Tähän - sekä tietenkin erinomaiseen death metalliin - näkemykseni mukaan perustuu Deiciden suosio ja pitkäikäisyys, vaikka tokihan uskottavuus on karissut myöhemmillä levyillä kappaleiden a'la Fuck Your God myötä.

Niin tai näin Deicide on armoton puolituntinen täynnä räväkintä death metallia tähän asti. Kappaleet ovat nopeita, äärettömän vihaisia ja pullollaan erinomaisia riffejä - soolot ovat ainoa aspekti musiikista, joka ärsyttää, mutta toisaalta mielipuoliset ja päättömät riffit luovat oman sekavan tunnelmansa, eli mene ja tiedä. Minulle Deicide on ollut aina yhdistelmä Scream Bloody Gorea, Bathorya ja Regin in Bloodia, jossa jokaisesta edellämainitusta on otettu yksi tai kaksi elementtiä, jotka on heitetty yhteen ja kappas, tässä on levy, jonka kannessa on medaljonki. Deicide onnistuu siinä, missä suorin edeltäjänsä (niin pituutensa kuin anteeksiantamattoman asenteensa puolesta) Regin in Blood epäonnistui: se on täynnä sävellyksiä, jotka eivät ole vain kokelmia nopeita riffejä ja shokeeraavaa tilitystä, vaan Sacrifical Suicide ja muut floridalaisten sävellykset ovat biisejä, eli ne alkavat jostakin ja menevät jonkin kautta jonnekin. Kuten on tullut mainittua, Slayerin mestariteos on aina minusta kuullostanut ja tuntunut vain puolituntiselta riffiputkelta.

Deicide on täynnä ikimuistettavia kappaleita, joista jokaisella on oma suosikkinsa. Lunatic of God's Creationin alkuriffi häkellyttää groovellaan ja puhtaalla voimallaan; Sacrificial Suicide kiristää turpaanvetoruuvia - sikäli mahdollista - vieläkin tiukemmalle; Benton örisee Deicidessa "I rule this world" sellaisella tavalla, että oksat helvettihin... Yksityiskohtia, kappaleita, riffejä ja lyriikkapätkiä joihin tarttua on vaikka millä mitoin, mutta jos minun pitäisi valita yksi sävellys ylitse muiden, sen täytyisi olla (ehkä yllättävästi) Carnage in the Temple of the Damned. Kappale, joka alkaa (sikäli veikkaukseni on oikein) aidolla Jim Jonesin (voi olla myös peräisin filmatisoinnista) lauseilla, ei voi olla shokeeramatta! Tapa, jolla kappale rullaa eteenpäin, on häikäisevä; tilitys, jonka Benton antaa vaihdellen ilmaisuaan örinästä ja rääkymisestä jopa puhtaaseen (joskin vahvasti särjettyyn) lauluun, on vailla vertaansa. Eräs yksityiskohta kappaleesta, joka aina saa ihokarvani nousemaan pystyy, on Benotonin huuto "You will never sin again!".

Deicide yhtyeenä elää paljolti myös imagonsa varassa. Nokkamies Glen Benton on sellainen törkyturpa, että häntä joko vihaa tai rakastaa. Bentonin kaksi suurinta ja tunnetuinta provokaatiota ovat olleet otsaan ylösalaisin poltettu risti sekä lausunto, jonka mukaan hän tekisi itsemurhan kolmekymmentäkolme vuotiaana (eli saman ikäisenä kuin Jeesus), tulevat elämään paljon yhtyeen musiikkia pidempään, mikä on sääli, sillä Deicide on tiukka levy ja sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen eniten myyneistä "oikeista" death metal -levyistä. Se on yksi parhaita äärimetallilevytyksiä (eli thrash metal ja siitä rankemmat) tähän asti blogissani - ei voi kuin suositella ja kumartaa floridalaisnelikon suuntaan.