Iron Maiden - No Prayer for the Dying (1990)

Tein tällä kertaa jotakin sellaista, mitä en ole tehnyt kertaakaan aiemmin: luin kommentteja, arvosteluja ja mielipiteitä No Prayer for the Dyingista. Pääosa näkemyksistä on peräisin Metal-archives.com -sivustolta, mutta myös MetalStorm.ee -sivustolta - näiden pohjalta olen tehnyt yleistykset, joita tulen käyttämään. Se, miksi näin menin tekemään, johtuu siitä yksinkertaisesta faktasta, että No Prayer for the Dyingista on vaikea keksiä juurikaan sanottavaa, täysin henkilökohtaisesta syystä: muistan kuinka kolmentoista vanhana ostin levyn ja luukutin sitä vailla armoa - yhä Tailgunner kuulostaa pätevältä viisulta, mutta vain nostalgialasien läpi tarkkailtuna.

Positiiviset mielipiteet perustuvat siihen, että levyä on ylianalysoitu ja että todellisuudessa kyseessä on mainettaan parempi levy. Ymmärrän tämän, kyllä, sillä jos tarkkailee Iron Maidenin hittiputkea 1980-luvulla (jos ollaan sitä mieltä, että musta lammas Piece of Mind ei rikkonut jatkumoa), No Prayer for the Dying tuntuu väärän yhtyeen tuotokselta, muutokselta muuten yhtenäisessä suunnassa, ja kappaleet heijastelevat tätä. Kuinka paljon levyä, joka osoitti Steve Harrisin ja kumppaneiden kuolevaisuuden, onkaan vuosien saatossa rieputeltu? Kyllä, ylianalysointia on tapahtunut ja levy tuskin ansaitsee kaikkein heikoimpia arvostelujaan, mutta se ei silti tarkoita sitä, että kyseessä olisi hyvä levy.

Omasta mielestäni - kuten monien kriitikoidenkin mielestä - No Prayer for the Dying on epäonnistunut harha-askel. Toki, sillä on hetkensä, mutta se on välityö, turha suunnan- ja laadunmuutos muutoin erittäin korkealaatuisessa diskografiassa. Vaikka pidän yhtyeen yritystä epäonnistuneena, en voi olla nostamatta hattua rohkeudelle, jolla yhtye yritti kenties päästä lähemmäs juuriaan, -80-luvun alun rosoisempia sävellyksiä ja sovituksia. Osaltaan suunnanmuutoksen taustalla on varmasti ollut Adrian Smithin lähtö bändistä, Janick Gersin tulo sekä Bruce Dickinsonin sooloambitiot (a'la Balls to Picasso).

Olisiko No Prayer for the Dying yhtä rajusti karstattettu albumi, jos yhtye sen takana ei olisi ollut Iron Maiden? Tuskin - nimettömämmän yhtyeen diskografiassa se olisi tasavahva ja kelvollinen tuotos, joskin kaukana mestariteoksesta. Suurin ongelma levyllä onkin se, että se on huono perijä Somewhere in Time-, Powerslave- ja Seventh Son of the Seventh Son -aikaiselle Iron Maidenille. Dickinson laulaa (edelleen, aina) hienosti, melodiat tarttuvat parhaimmillaan erittäin suurella prosentilla kallokopan sisäpintaan ja Harrisin basso kolisee tutulla tavalla... mutta kun levy vain ei jaksa kantaa mittaansa, biisit eivät ole riittävän hyviä jotta kokonaisuudesta tulisi hankkimisen arvoinen.

On ehkä epäoikeutettua verrata No Prayer for the Dyingia Iron Maidenin huikaisevaan katalogiin - se on väärin sekä levyä, sen kappaleita ja yhtyettä kohtaan - mutta fakta on, että yhtye kuin yhtye joutuu elämään menneisyytensä kanssa; kaikki bändit, jotka ovat koskaan yrittäneet muuttaa tyyliään rajusti (Amoral, Turisas, Celtic Frost ja Judas Priest tulevat eritoten mieleen), joutuvat kohtaamaan argumentteja, että uusi levy ei ole linjassa aiempien kanssa. Jos homma muutoksen jälkeen toimii, se toimii, mutta Iron Maidenilla se ei - tällä kertaa - toiminut, isosta hittibiisistä huolimatta.