Dio - Lock Up the Wolves (1990)

Dio taantui kahden erinomaisen levyn jälkeen vain kelvolliseksi yhtyeeksi, joka teki vielä -80-luvun aikana kaksi levyä, Sacred Heartin ja Dream Evilin. Levyt eivät olleet huonoja, mutta eivät myöskään hyviä, vaan tuntui kuin Ronnie James vaihtuvine kumppaneineen olisi tyytynyt tekemään lisää samanlaisia levyjä, tuomatta kehiin mitään uutta. Toisille yhtyeille tämä toimii - AC/DC tulee mieleen, samoin Accept, mutta näistähän voidaan kiistellä sitten maailmaloppuun saakka - mutta Diolle ei niinkään. Kun uusi vuosikymmen alkoi, Dio muutti suuntaansa hienoisesti, säilyttäen tavaramerkkisoundinsa, ja siitä, jos ei muusta Lock Up the Wolvesille on nostettava hattua: siinä yhtye yrittää jotakin uutta.

Lock Up the Wolves on yllättävän vähän tunnettu Dio-levy; suurin syy tähän lienee selvän hittibiisin (a'la Holy Diver, Hungry for Heaven, The Last in Line ja tietenkin Rainbow in the Dark) puute. Hittivetoisuuden yhtye korvaa raskaudella, doomahtavilla kappaleilla, mikä on se uusi elementti, josta menin jo puhumaankin. Lock Up the Wolves, Between Two Hearts ja miksei myös Evil on Queen Street suorastaan matelevat eteenpäin, raahautuvat hitaasti kuin valtavat jätit. Tietenkin levyllä on nopeita kappaleita - Wild One, Walk on Water - sekä helpommin lähestyttäviä, popahtavampia sävellyksiä (Hey Angel ja vaikkapa Night Music). Tästä levyä on arvostettava, ehdottomasti, sillä ei käy kieltäminen etteikö Dio yrittänyt.

Se, että hän yritti liikaa, on toinen asia: levy on liian pitkä. Vaikka kappaleet eivät ole huonoja tai hyviä, vaan auttamattoman keskinkertaisen kelvollisia, tunnin mittaa ne eivät millään kanna. Tämä on ensimmäinen kerta, kun aihe tulee esiin blogissani, mutta voin vannoa, että ei viimeinen: CD-aikakausi on hieno aikakausi (metalli)musiikin historiassa, mutta levyt alkoivat kärsiä -90-luvulta alkaen ylipituudesta, turhasta mammuttitaudista. Mielestäni ihanteellinen levynmitta on (levystä ja musiikkityylistä riippuen, tietenkin) neljänkymmenen ja viidenkymmenen minuutin välillä, ja vain harvoin levylle on suotavaa olla tätä pitempi. Monet, monet, MONET yhtyeet ovat unohtaneet tämän ja panostaneet laadun sijasta määrään - tavallaan ymmärrän sen, että kun on annettu fanien odottaa, annetaan heille sitten riittävästi materiaalia, jotta malttavat odottaa jälleen neljä vuotta uutta levyä, mutta fanit kiittävät enemmän (lupaan tämän), jos levy on kolme varttia pitkä ja ei sisällä sekuntiakaan filleriä kuin seitsemänkymmentäviisi minuuttia pitkä ja täynnä turhaa paskaa.

Lock Up the Wolves ei ole musiikillisesti sen huonompi tai parempi kuin Dream Evil, mutta se on erilainen levy. Ei tiedä kumpaa kuuntelisin mieluummin - Dream Evilillä on vahvempi nostalgialataus, Lock Up the Wolves on monipuolisempi, kiinnostavampi - mutta molemmilla on toki hetkensä. Jos minun tulisi laittaa nämä kaksi levyä paremmuusjärjestykseen, asettaisin Lock Up the Wolvesin edelle siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä yhtye uskaltaa yrittää jotakin uutta, muutta hieman kaavaansa, mutta musiikillisesti kaksikko on erittäin tasainen: kummallakaan ostaja ei mene pahasti metsään, mutta ei löydä valaistumistakaan.