Vaikka voisin lopettaa tähän, tahdon mainita kuitenkin lyhyesti kaksi asiaa, jotka ansaitsevat sen. Ensinnäkin lyriikat ovat pääasiassa täynnä niitä samoja typeriä innuendoja, joita edeltävä levy pursusi, mutta tällä kertaa niissä tuntuu olevan - sikäli se on mahdollista - vieläkin vähemmän tolkkua: kuinka helvetissä kappale nimeltä Feed My Frankenstein, jonka esittää kauhurokin itseoikeutettu valtias, on vain kokoelma libidovertauksia? Siis millä ilmeellä tohtori Frankensteinista (Frankenstein ei ole se hirviö, vaan tohtori, joka sen tekeee, ihmiset!) saa vertauskuvan fallokselle? Entä kuinka tiedemiehen ruokkiminen vertautuu yhdyntään?
Yksi kappale, joka osuu kuitenkin lyriikallisesti ja tulkinnallisesti paljon muita paremmin kauhurock-perintöön, on päätösraita Wind-Up Toy. Vaikka kappale ei suoranaisesti ole kauhurockia, vaan kappaleen kertojana on väärinymmärretty lapsi, jota isä, äiti tai lääkärit eivät ymmärrä. Hänelle annetaan lääkkeitä, jotta hän hymyilisi, ja hän toteaakin lakonisesti, että "But now I'm all smiles / These good little shots must be working". Alice Cooperin laulamana tämän kaiken uskoo, koska hänen voi kuvitella ullakolle leikkimään ränsistyneillä leluilla.
On vaikea löytää Hey Stoopidista mitään sanottavaa, jota en olisi jo maininnut Trashin kohdalla. Se groovaa, se on tarttuva, se on typerä ja tietyssä mielessä se täyttää kaikki guiltypleasuren tunnusmerkit, mutta jos häpäen hetkenkään kuuntelemaani levyä, kohautan olkiani ja totean, että vaikka se on typerää ja hävyttömän kaupallista, se on helvetin hyvin tehtyä musiikkia. Ja sitten päräytän stereoista Wind-Up Toyn ja kysyn onko tämä nyt niin typerää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti