Death - Spiritual Healing (1990)

Spiritual Healing on ollut minulle aina Deathin katalogin musta lammas. Siinä ei ole suoranaisesti mitään vikaa, mutta se tuntuu vaikealta ymmärtää, välityöltä kahden "pääsuunnan" välissä. Kappaleet ovat pitkälti - mutta eivät yksinoikeudella - samankaltaisia kuin kahdella edellisellä levyllä, mutta muutos kohti progrempaa ilmaisua ja yhteiskuntakriittisiä lyriikoita (siinä missä kahdella ensimmäisellä lyriikat olivat enemmän tai vähemmän groteskeja yksityiskohtia silpomisesta ja zombien initiaatioriiteistä, Spiritual Healing käsittelee mm. televangelisteja ja aborttia) on kuitenkin tapahtunut.

Syystä, jota en täysin ymmärrä, en saa millään otetta levyyn. Olen kuunnellut Spiritual Healingia torstaista lähtien (vaihtelevin määrin, toki), mutta oikeastaan kappaleet tuntuvat vain yhdeltä pötköltä nuotteja. Yksikään riffi tai biisi ei ole huono - per se - mutta vastaavasti mikään ei nouse esiin myöskään positiivisessa mielessä. Vaikutteet, jotka tulisivat muovaamaan yhtyeen soundia erittäin voimakkaasti, ovat siellä, odottamassa, sikiövaiheessaan, mutta pääosa riffittelystä, sooloilusta ja vokalisoinneista seuraa kahden ensimmäisen levyn suuntaviivoja - mikä ei missään nimessä ole huono asia. Levy ei vain yksinkertaisesti tartu tajuntaani, se ei kutkuta ymmärtämään itseään, kuten monet erinomaiset ja todella hyvät levyt tekevät, vaikka olisivatkin huomattavasti Spiritual Healingia parempia.

Koko levyn olemus on, kuten olen yrittänyt sanoa, välivaihe, välityö, pakollinen askel uuteen suuntaan, ja juuri sen takia se epäonnistuu herättämään mielenkiintoani ja mielikuvitustani tarvittavalla tavalla. Jos levy olisi tehty joko enemmän Lepsoryn musiikillista (mutta ei lyriikallista!) tyyliä mukaillen, se olisi "trilogian viimeinen"; jos se olisi enemmän tulevien levyjen tatsilla tehty, se olisi "uuden aikakauden lähtöpiste ja merkkipaalu" - nyt se tuntuu vain kahden eri aikakauden epäonnistuneelta risteymältä, joka ei miellytä riittävästi kummallakaan tavalla.

Olisi oikeudenmukaista Spiritual Healingia ja Deathia kohtaan ottaa levy "omana aikakautenaan", dynastioiden välisenä välikautena, mutta en kykene omassa mielessäni irrottamaan sitä riittävästi uuden henkisen lokerikon muodostamiseksi. Se ei ole millään mittarilla huono tai edes keskinkertainen levy, mutta minulle se jää vain levyksi, joka kuuluu Deathin diskografiaan ja levykokoelmaani, mutta ei mestarillisena, loputtomiin kuuntelukertoihin inspiroivana eepoksena. Kuten monesti aiemminkin (ja monesti myöhemminkin), ongelma levyn kanssa on oma ongelmani levyn kanssa, eikä välttämättä niinkään ongelma levyssä... jos tässä on mitään järkeä. Vaikka kuinka saarnaan siitä, että ei ole väliä jos yhtye X (olkoon nyt sitten Death) muuttaa tyyliään ja tekee hyvää musiikkia tunteella ja taidolla, kritiikki ei saa kohdistua siihen, että levy on erilainen kuin edeltäjänsä, olen lopulta - ja aluksi, myös - vain ihminen omine mieltymyksineen ja henkisine lokeroineen ja karttoineen. En voi irrottautua omista lokeroistani, mutta voin tunnustaa ajattelevani tällä tavalla ja yrittää sitä kautta olla reilu levyä ja/tai yhtyettä ja/tai yksittäistä muusikkoa kohtaan. Sen parempaan en tällä kertaa kykene.