Siinä missä kolmella edellisellä levyllä tarina on kulkenut kronologisesti A:sta B:n kautta C:hen, The Eyen kronologia on hajoitetumpi. Levyn ensimmäinen ja viimeinen kappale (Eye of the Witch ja The Curse) toimivat kehystarinana levyn kolmelle "sisätarinalle". Eye of the Witchissä kuulija esitellään nimettömälle päähahmolle, joka katsoo "silmään", mystiseen medaljonkiin, ja pääsee tarkkailemaan aidosti historiallisia tapahtumia 1500- ja 1600-luvulta. Ensimmäinen tarina (joka kestää The Trialista Burniin) käsittelee naisen, Jeannen, kuulustelua, noidaksi tuomitsemista ja lopulta myös teloitusta ainoalla oikealla tavalla, eli roviolla polttamisella. Two Little Girls siirtää tarinan eteenpäin määrittelemättömän ajan verran; kyseessä taitaa olla levyn häiritsevin sävellys mutta myös kenties turhin. Pääosa levystä (Into the Convent - 1642 Imprisonment) käsittelee Madeleine nimisen hahmon pakoa luostariin, jossa hän joutuu sadistisen, sairaan ja oletettavasti myös saatanallisen isä Picardin valtaan - lopulta koko joukkio tuomitaan. Päätöskappaleessa palataan jälleen kehystarinaan, kuten mainittua, ja tutustutaan nimettömän tarkkailijan pakkomielteeseen sukeltaa uudelleen takaisin "silmään" - täten levy alkaa alusta, sykli pyörähtää käyntiin.
The Eyelta puuttuu se vahva allegorisuus, mikä teki kolmesta edellisestä levystä niin kiinnostavan - vastapainoksi sillä on teema, jota on käytetty metallipiireissä liian vähän, eli noitavainot. Tässä tulee mainita pieni huomautus: opiskelen yleistä historiaa ja olen kirjoittanut kandityöni noitavainoista, joten se, että suosikkiyhtyeeni on tehnyt levyn tutkimusaiheestani, tekee minusta erittäinkin puolueellisen tutkailijan koko levyä kohtaan. Hyvä, se on nyt pois alta. Yritin pitkään (siksi tässä on pitempi tauko sitten Painkillerin) löytää levyltä jonkin teeman, jonkin allegorian, jonkin suuremman merkityksen, joka sitoisi levyn syvällisemmällä tasolla yhteen, mutta en keksinyt kuin "silmän" itse, joka sekin on vain hyvin välinemäinen tarinan kannalta - jos sitä ei olisi, se pitäisi keksiä. Mahdollisuudet ties mihin olisi tarjolla, mutta jotenkin tuntuu, että King ei kenties osannut kehittää hyvää vertauskuvaa tai sitten en vain ymmärrä riittävästi.
Se, mitä The Eye saattaa menettää lyriikoissaan, levy voittaa musiikissaan: levy on täynnä King Diamondin parhaita kappaleita sekä uniikeimpia oivalluksia. Joukko yksityiskohtia, jotka eivät vaikuta relevanteilla, mutta jotka jäävät kummittelemaan kuulijan kallokoppaan: Eye of the Witchin tahtilaji (muistaakseni 13/15); The Trialin keskustelu sekä näkymättömän tarkkailijan kommentaari tapahtumiin; "They say that the Devil is here tonight / Then let him play his violin so wild!"; "Oh yeah, blame it on the wine!". Parhaat yksittäiset kappaleet ovat minulle olleet Behind These Walls hämmentävine cembaloineen (anteeksi mitä...), The Trial & Burn -duo sekä monien ylenkatsoma The Curse, jonka temmonvaihdokset ja oivallukset nostavat sävellyksen yhtyeen ja maestron koko tuotannon ehdottomien helmien joukkoon. Jos joku kappale pitäisi nostaa kaikille ohikulkijoille kuultavaksi, olisi se päätösraita.
King laulaa ja ääninäyttelee aina yhtä häkellyttävästi, yhtye soittaa erinomaisesti eikä konerummutkaan haittaa, vaikka eihän soitto ole herra Deen tasolla, selvähän se. Levyn äänimaisemasta on sanottava vielä se huomio, että levyllä käytetään aiempaa enemmän kosketinsoittimia, mutta ne sopivat erinomaisesti kokonaiskuvaan eikä levyä voi enää kuvitella ilman niitä. Vaikka olen King Diamondin fani, suosittelen erittäin voimakkaasti kaikille metallisydämille tutustumista The Eyen maailmaan - ehkä pitäisi sanoa, että vilkaiskaa silmään ja katsokaa mihin päädytte, haha
Vilkaiskaa silmään. Pääsette aikamatkalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti