Se on niin hyvä.
Muistikuvissani Painkiller, A Touch of Evil ja One Shot at Glory olivat ne yksittäiset kappaleet, joihin koko levy mielenmaisemassani tiivistyi. Muut kappaleet olin hahmottanut hyviksi, mutta en erinomaisiksi tai klassikoiksi - tämä oli erheeni. Yksikään sävellys levyllä - edes bonusbiisi, Living Bad Dreams - ei anna sävellysten tason laskea erinomaista alemmas; fakta, johon olen törmännyt vain yksittäisiä kertoja (Abigail ja The Dark Side of the Moon tulevat mieleen) blogin aikana. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä kauneutta, sitä rankkuutta, sitä groovea, sitä tunnetta, jota koko levy hohkaa läpensä; se täytyy kuulla, jotta voisi ymmärtää, mitä tarkoitan. Näin ohimennen voisin mainita, että yksi tietty kappale, joka oli eniten parempi (suomen kieli ftw!) kuin muistin, on Nightcrawler, jonka tunnelmalisen puhe-C-osan kuunteleminen lievästi usvaisena aamuna ennen auringonnousua oli liki euforista. Se, että sävellys kasvaa kuulijan mukana, on taidokkaasti tehdyn levyn merkki, jos joku.
Kuten sanottua, levy on metallin episenterissä, origossa, keskiössä. Kuinka tätä voisi selittää...? Katso kantta, aloitetaan siitä. Katso kantta ja mieti kuinka asteikkolla 100-101 metallinen, kuinka "badass" se on. Mieti musiikki, joka sopii kuvan tilanteen taustalle. Yhdistä mukaan muutama - lievästi, myönnetään - tunnelmallisempi sävellys, Rob Halford uransa huipulla, parhaat kitarasoolot ehkä koskaan (goddamit Metal Meltdown), mausta mallikkaasti käytetyillä tuplabasareilla ja olet päässyt lähelle sitä, mitä Painkiller on. Mutta kuulematta levyä et voi päästä lähemmäs, et mitenkään, koska vain kuuntelemalla yhden kaikkien aikojen parhaista levyistä voit ymmärtää miksi se on yksi kaikkien aikojen parhaita levyjä.
Yhtäkään sekuntia en muuttaisi - statement, jonka olen antanut vain yhdelle levylle aiemmin. Mieti sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti