Kahden levyn yhteisblogiteksti, jälleen. Tämä näyttää olevan
uusi formaattini. Minulle se sopii, koska ainakin näin saan joskus jotakin
kirjoitetuksi tähänkin blogiin. Vedän nyt myös podcastia (Imperiumi 363) eli
blogitekstien vähyys selittyy sillä. Tällä kertaa, kuitenkin, käsittelyssä
kaksi pintatasolla erilaista levyä, joilla on kuitenkin paljon yhteistä:
molemmat ovat mahtipontista nykymetallia, molemmilla on siniset kansikuvat ja
molempia pidetään alagenrejensä parhaimmistona. Toisen kohdalla olen samaa
mieltä, toisen en.
Rhapsody-sotku on tavanomainen vitsiaihio meidän
melometallidiggarien keskuudessa. Ensin oli Rhapsody, joka teki pari ihan
kivaa, sopivan naiivilla tavalla toteutettua power metal -levyä. Rhapsodysta
tuli levy-yhtiökiistan jälkeen Rhapsody of Fire – sama bändi, pienellä
lisänimellä. Luca Turilli lähti Rhapsody of Firesta ja perusti oman bändinsä,
Luca Turilli’s Rhapsodyn. Jossakin välissä Fabio Lione lähti Rhapsody of
Firesta ja alkoi kiertää Turillin kanssa nostalgiarahastus-Rhapsodyna;
unohtamatta, että Rhapsody of Fire teki nostalgiadollarin perässä juostessaan
turhanpäiväisen uudelleenäänityskokoelman The
Legendary Years. Hetken ajan oli kolme eri Rhapsodya, joista Luca Turillin
iteraatiota pidettiin yleisesti ottaen parhaana – ja erityisesti proggiksen
ensimmäinen levy, Ascending to Infinity,
lasketaan parhaiden moninaisten Rhapsody-nimikkeiden alle mahtuvien projektien
parhaiden plattojen joukkoon.
Odotukseni olivat korkealla, koska pidän Rhapsodyn
lapsellisesta mutta hyvin toteutetusta powerista. Ascending to Infinity on kuitenkin ihmeen ponneton levy.
Äänimaailma on kuin suoraan metallilla ryyditetty soundtrack, mutta
kitarasoundit on rutistettu kuiviksi ja muovisiksi. Lisäksi,
kappalemateriaalista puuttuu paras potku. Vain muutaman kerran levy meinaa
päästä kunnolla lentoon – Dante’s Inferno
omaa hauskan kertosäkeen, Dark Fate of
Atlantis on taattu keikkahitti – mutta lässähtää taas. Edes massiivinen
päätösraita Of Michael the Archangel and
Lucifer’s Fall ei pääse jaloilleen. Hyvä on, eihän tämä huono levy ole,
mutta kaukana Rhapsody-nimikkeiden parhaista saavutuksista, sinfonia-powerin
parhaimmistosta puhumattakaan. Paras potku ja draivi puuttuvat; kokonaisuus jää
kovin hengettömäksi ja munattomaksi.
Toisin kuin Therionin Lemuria,
joka potkii perseelle välittömästi. Minulle Therion on aina ollut etäinen
bändi, koska olen syystä tuntemattomasta poiminut kokoelmaani vain heidän
heikompia levyjään: Gothic Kabbalah
vielä menee, mutta Sitra Ahra on
ajanhukkaa. Näiden puolittaisten tai täysveristen pettymysten jälkeen olen
karsastanut koko bändiä, mutta päätin antaa mahdollisuuden, kun kerran yhtyeen
parhaaksi väitetty levy löytyi edukkaasti, pitkän etsinnän jälkeen.
Onneksi annoin mahiksen, sillä Lemuria on erinomainen levy. Se ei ole ylimittainen (ota opiksesi, Beloved Antichrist), se omaa oikeita
biisejä (ota opiksesi, Sitra Ahra)
ja sinfoniaelementti on kiinteästi osa soundia (ota opiksesi, Epica).
Esimerkiksi avausraita, päälle välittömästi rullaava Typhon omaa kuorolaulua ja sinfoniaorkesteria, mutta on kuitenkin
muutakin kuin soundtrackia. Se on ihan oikea biisi, ja vielä hyvä sellainen.
Kaikilla Lemurian biiseistä on
riittävän omanlainen ilmeensä, että ne jäävät mieleen, mutta siitä huolimatta
paketti pysyy kasassa eikä sirpaloidu sekametelisopaksi. Esimerkiksi Three Ships of Berik on folkahtavuudessaan
suorastaan iloinen, örinälauluistaan huolimatta. Lemuria toimii lyhyenä perehdytyksenä siitä, miten sinfoniametallia
pitäisi tehdä siten, että sekä sinfonisuus että metallisuus tukevat toisiaan.
Ei tarpeetonta paisuttelua, vaan koherenttia ja tiedostavaa rakentamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti