Animals sisältää yhteensä viisi kappaletta, joista kaksi - Pigs on the Wing 1 ja 2 - ovat alle kaksi minuuttia pitkiä. Koska nämä kaksi kappaletta ovat levyn ensimmäinen ja viimeinen kappale, niitä voikin pitää eräänlaisina kansina, sillä levyn varsinainen sisältö on kolme niiden välissä olevaa kappaletta, Dogs, Pigs (Three Different Ones) ja Sheep. Jokainen näistä kolmesta kappaleesta saavuttaa ja ohittaa - toisinaan heittämällä - kymmenen minuutin keston. Tässä ratkaisussa on suuret mahdollisuudet ja suuret vaarat: jos kappaleet ovat hyviä ja kantavat pitkän kestonsa hyvin, on mahdollista mielestäni saavuttaa jotakin, mitä lyhyillä kappaleilla ei ole mahdollista saavuttaa; jos kappaleet taas eivät kestä koko maratoonimittaansa, epäonnistuminen on valtava. Animals sijoittuu näiden kahden ääripään väliin - sinne "meh"-osastolle.
Koska varsinaisia kappaleita on vähän, voin analysoida jokaista vuorollaan, joskin pintapuolisesti ja nopeasti.
Dogs on seitsemäntoista minuuttinen eepos, joka haahuilee siellä-täällä musiikillisesti. Pääriffi - paremman termin puutteessa - on hyvä ja yksittäiset osiot toimivat toisinaan erinomaisesti, mutta kestoa on liikaa, toistoa aivan liikaa. Progessa on taipumus pitkiin biiseihin - kyllä, ymmärrän sen - ja toisinaan lähes hypnoottiseen junnaukseen, mutta Dogsin tapauksessa se ei valitettavasti toimi niin hyvin kuin Roger Waters tuntuu ajatelleen. Vaikka David Gilmour vääntää hyvää sooloa, se vie yksinkertaisesti liikaa aikaa, kestää liian pitkään ja - jos en täysin väärin kuuntele - toistuu. Valitettavasti lähes puolet levyn kestosta kuluu Dogsin kanssa.
Pigs (Three Different Ones) sisältää erään suosikkikohdistani koko Pink Floyd -katalogista: sen naurahduksen! "Big man, pig man, haha charade you are!" Tuo naurahdus tuolla välissä on aivan täydellinen enkä usko kenenkään tekevän sitä yhtä hyvin kuin Watersin. Lisäksi kappale taitaa olla levyn rokkaavin ja samalla helpoimmin lähestyttävä - tai ainakaan se ei sisällä ties kuinka monta minuuttia kestävää ei-mitään kuten Dogs.
Sheep ei myöskään ole ollenkaan hassumpi veto - se on samalla kolmikon lyhyin, "vain" 10 minuuttia ja 25 sekuntia pitkä. Vaikka alussa kuluukin paljon aikaa turhan kosketinsoitin melodian kanssa, kappale kuitenkin potkii persiille melko pian ja sisältää - jos naurahdusta ei lasketa - parhaan kohdan koko levyllä, jossa Gilmour soittaa varsin räväkän, korkealta repivän kitarariffin/-melodian. Jos kappale olisi lyhyempi, voisin sanoa, että se on se C- tai D-osa, mutta nyt minulla ei ole aavistustakaan mikä osa se - siellä jossakin kahdeksan ja yhdeksän minuutin kohdalla.
Animalsin paras osuus on sen lyriikat. Vaikka The Dark Side of the Moon on konseptilevy, minulle sen tarina ei ole koskaan auennut; Animalsin tarina sen sijaan on selkeämpi: se on kuvaus brittiläisestä yhteiskunnasta, käyttäen taustana George Orwellin kirjaa Eläinten vallankumous. Koirat ovat poliiseja, siat (vähemmän yllättävästi) poliitikkoja (ja brittipuolueitahan oli tosiaan kolme) ja lampaat "tavallisia" kansalaisia. Lähdeteoksesta ei juuri ole muita viitteitä, vaan pikemminkin lyriikat keskittyvät yhteiskunnan tylyttämiseen. Ikoninen kansi yhdistää nämä kaksi elementtiä: valtaisa tehdaskompleksi taivaita hipovine piippuineen ja niiden välissä leijaileva sika. Voiko tästä olla tykkäämättä?
Kuten sanottua Animals jää valitettavan puolitiehen: se ei ole täysosuma, mutta ei totaalinen hutikaan. Jos levyllä olisi kolmen mammuttimaisen kappaleen sijaan kuusi "vain" pitkää kappaletta, jotka olisivat fokusoituneempia ja paremmin jäsennettyjä, levy toimisi mielestäni paljon paremmin. Nyt se on "vain" hyvä levy, joka sopii taustamusiikiksi, mutta ei voi mielestäni koskaan saavuttaa sitä samaa tunnepaatosta, mikä teki The Dark Side of the Moonista niin hyvän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti