Yksi asiaan vaikuttava tekijä on, että AC/DCn kappale, jonka variantteja kaikki yhtyeen tuotokset ovat, on parempi kuin Motörheadin kappale: otan minä päivänä tahansa mielummin Shoot to Thrillin tai Rock and Roll Ain't Noise Pollutionin kuin Limb from Limbin tai Damaged Casen. Lisäksi AC/DC on rehellisemmin "rock" kuin Motörhead tuntuu olevan enemmän vähän sitä-tätä punkista, bluesista ja metallista... sekä tietenkin rockista - tässä puhutaan kuitenkin nyanssierosta, sillä mitään todellista suurta eroa ei ole.
Toinen tekijä minulle ainakin on ero solistien välillä: Brian Johnson on yksinkertaisesti Lemmyä parempi laulaja. Kuten edellisessä tekstissäni sanoin, Lemmy sopii täydellisesti Motörheadin musiikkiin, mutta hän ei ole kovin mielenkiintoinen solisti, vaan pikemminkin hän käyttää rajoitettua lauluskaalaansa aina enemmän tai vähemmän samalla tavalla - Brian Johnson sen sijaan osaa yllättää, heittää koukkuja ja twistejä lauluunsa.
Palataan sivuraiteelta Back in Blackin pariin, koska minulla on paljon sanottavaa levystä.
Jos muistan oikein, luin joskus, että Back in Black on kaikkien aikojen toiseksi tai kolmanneksi eniten myynyt levy - samassa kastissa Thrillerin ja The Dark Side of the Moonin kanssa. Syystä: levy on silkkaa platinaa Hells Bellsin leikittelevästä, suorastaan kutkuttavasta introsta aina Rock and Roll Ain't Noise Pollutioniin asti. Levyllä on suuret hittibiisit, jotka jokainen rock- ja metalli-musiikkia arvostava tunnistaa heti: Hells Bells, Shoot to Thrill, Back in Black sekä tietenkin You Shook Me All Night Long. Näiden lisäksi suosikkejani levyltä on hävyttömän groovaava Shake a Leg. Muut kappaleetkaan eivät ole huonoja, missään nimessä, eikä levy anna kertaakaan käteen keskinkertaista biisiä, joka ei mene minkään kautta minnekään; jokaisessa kappaleessa on koukkunsa, joku kertosäehokema, joka saa suun tapailemaan sanoja vaikka sitten ruuhkametrossa.
Koko yhtye on liekeissä, mutta kaksi jäsentä aivan erityisesti: Angus Young ja Brian Johnson, josta olenkin jo puhunut. Angus Young - tuo koulupuvussaan pomppiva pirulainen - repii hirvittävän hyviä sooloja kitarastaan, joilla hän (esim. kappaleessa Let Me Put My Love into You) kisailee Johnsonin kanssa. Riffikynä bändillä on ollut erittäin terävässä kuosissa: yleensä vastustan sitä, että jokainen kappale on rakennettu vain yhden riffin varaan, mutta AC/DC saa senkin toimimaan, koska se yksi riffi on hiottu täydellisyyteen, aivan loppuun saakka.
Sitten tekstin muistelo-osuus: Olin täyttämässä kolmetoista ja kuuntelin käytännössä yksinoikeudella Children of Bodomin siihen astista tuotantoa. Ystäväni soittaa minulle ja huutaa sen kummemmin tervehtimättä: "IRON MAIDEN VAI AC/DC?" Valitsin Iron Maidenin, koska tunsin heidän kappaleitaan paremmin, mutta nyt, kun kuuntelen Back in Blackia, mietin miten toisin vastaaminen olisi vaikuttanut musiikkimakuni kehitykseen; olisinko innostunut enemmän "kevymmästä" rockista kuin Iron Maidenin johdolla melodisesta (ja oivaltavasta, sanotaan se suoraan) metallista.
Vuosia kolmannentoista syntymäpäiväni jälkeen päätin hankkia Back in Blackin, koska AC/DCn vanhoja levyjä oli juuri julkaistu komeissa pahvikoteloisissa remastereissa. Mutta haluamaani levyä ei löytynyt mistään - kiersin ties kuinka monta (levy)kauppaa läpi, mutta en löytänyt Back in Blackia. Ostin For Those About to Rockin sillä reissulla; Back in Blackin löysin vasta puolivuotta myöhemmin. Kun ensimmäisen kerran kuuntelin Back in Blackin, ymmärsin miksi levy oli kaikkialta loppu, kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen: se on huikean hyvä levy, joka on samaan aikaan tuttu ja tuore.
Hyvä on, myönnetään, What Do You Do For Money Honey, Givin' the Dog a Bone ja Let Me Put My Love into You ovat hieman fillereitä, mutta nyt puhutaan kyllä nyansseista. Edellä mainitut (sanahirviö-)kappaleet ovat hyviä kun niitä kuuntelee, mutta kun levy on loppunut, miettii miksi nuo kolme tuli kuunneltua, kuinka ne tarkalleen ottaen menivätkään. Tämä on kuitenkin vain pieni epätäydellisyys muuten erinomaisessa levyssä - jokaisella kauniilla naisella on ainakin yksi ryppytai harmaa hius, sanovat.
Lähellä on, että Back in Black olisi paras levy maratonissani, mutta annan The Dark Side of the Moonin pitää kruununsa vielä. Lähellä kuitenkin ollaan, erittäin lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti