Judas Priest - Killing Machine (1978)

Yhdessä vuodessa Judas Priest julkaisi kaksi levyä, mikä ei ole/ollut sinänsä erikoista, mutta, mikä minusta on poikkeuksellista, nämä kaksi levyä ovat hyvin erilaiset: Stained Class on proge, aarreaitta, Killing Machine puolestaan kaupallinen, tarttuva. Onko tämä hyvä asia vai huono - se on jokaisen itse pääteltävissä. Itse tyydyn kohauttamaan harteita ja hyväksymään kaksi erinomaista levyä samalta yhtyeeltä samalta vuodelta.

Delivering the Goodsista aina Evil Fantasiesiin asti on selvää, että poissa ovat progeilut, kokeilut ja revittelyt; sen sijaan tilalla on Evening Starin ja Take on the Worldin kaltaisia suorastaan poppeja biisejä. Biisit ovat hyviä (mitä nyt Take on the World on junnaava ja levyn heikoin lenkki), mutta hyvin erilaisia kuin aiemmin. En voi oikein sanoa muuta kappaleista sinällään, kuin todeta, että ne ovat tyystin toisenlaisia kuin Stained Classin kappaleet. Otetaan esimerkkinä levyjen balladit: Stained Classin ainoa (puoli)balladiksi laskettava kappale on Beyond the Realms of Death, joka on samalla levyn paras biisi; Killing Machinella ainoa balladi (tällä kertaa puhdas sellainen) on Before the Dawn, joka ei ole huono, vaan pikemmin sellainen, jollaisen voisin kuvitella kuulevani radiosta uusimpana Rihannan (tämä on ala-arvoinen vertaus, pyydän anteeksi) hittinä. Ei huonompi (heikompi, koska Beyond... on niin kova), mutta erilainen.


Erilaista on myös instrumentaatio ja erityisesti laulu. Les Binks, joka soitti rumpuja myös Stained Classilla, tyytyy hillitympään ilmaisuun, joka sopii ja tukee hillitympiä kappaleita; kitaristit K.K. Downing ja Glenn Tipton repivät edelleen erinomaisia sooloja, mutta ehkä ne ovat hieman... tavanomaisempia kuin aiemmin, mene ja tiedä. Jos edellä mainitut erot ovat lähinnä kosmeettisia, Rob Halford sen sijaan on tyystin eri mies: pääosin poissa ovat järkyttävän korkeat kiljaisut, jollaisia Stained Class pursusi; tilalla on hillitympi, matalampi ilmaisu. Lähes jokaisessa kappaleessa Halford haahuilee äänialansa matalampaan päähän sen sijaan, että lähtisi hortoilemaan ylä-ääniin. Esimerkiksi levyn keikkahitti Hell Bent for Leather lauletaan lähes tyystin matalammalta kuin yksikään kappale aiemmilla levyillä (pois lukien ehkä jotkin osiot Here Come the Tearsista, Sin After Siniltä). Jos sama kappale olisi ollut edellisellä levyllä, C-osan "laulumodulaatio" tuskin olisi tapahtunut äänialan puoliväliin, vaan aivan korkeimpiin mahdollisiin osioihin. Jälleen, jos tämän näkee huonona asiana, se on huono asia, mutta jos sen tahtoo nähdä hyvänä asiana, se on hyvä - minusta kappale on erinomainen sellaisenaan.


Killing Machine ei ole millään mittarilla huono levy, mutta - kuten esimerkiksi Animals - se on vaikeassa raossa mestariteoksen jälkeen. Tahtoisin jopa melkein miettiä, että Judas Priest on miettinyt (kuten Deep Purple In Rockin jälkeen) tekevänsä tyystin erilaisen levyn seuraavaksi, mutta luulen kuitenkin, että Killing Machine oli askel uuteen suuntaan Judas Priestille: kohti kaupallisempaa suuntaa. Jos Killing Machine olisi jäänyt ainutkertaiseksi tapaukseksi, sitä pidettäisiin nykyään harha-askeleena, mutta koska yhtyeen seuraava levy seurasi sen askelmerkkejä, se on vain luonnollinen askel. Toisaalta se johti suureen kaupalliseen menestykseen, lopulliseen kiitotiehen Metallijumaluuteen.