Breaker on hyvä levy - se on mukavaa kuunneltavaa - mutta se ei ole ikimuistettava levy. Siinä on erinomaisia biisejä - Breaker, Starlight ja vaikkapa Burning - mutta ne eivät ole niitä oivaltavampia. Oivalluksien puutteen voi antaa anteeksi, jos levy on muuten hyvä, jos bändi soittaa tiukasti, ja juuri näin onkin Breakerin tapauksessa. Kappaleet ovat täynnä niitä elementtejä, joita nykyään mielletään "perinteiseksi heavy metalliksi" - kahdeksasosa riffejä, peruskomppia, maltillisia tuplabasareita jne. Jos minun pitäisi esitellä henkilölle N heavy metal, soittaisin joko Judas Priestiä tai Acceptia. Mieluummin molempia.
Udo on hirmuisessa vireessä. Olen aina pitänyt hänen äänestään, jossa yhdistyvät Brian Johnsonin raspikurkku ja Rob Halfordin tulkintalaajuus (onko tuo edes sana...?). Kuten hyvillä solisteilla aina, Udo tuntuu laulavan jokaisen (typeränkin) säkeen ja nuotin täydellä asenteella, täydellä munalla, koko (lyhyellä) mitallaan. Pidän siitä, oikeasti.
Lyriikoista minulla olikin sanottavaa: suurimmalta osin ne ovat ihan kelvollisia - menevät taustalla - mutta Son of a Bitch on erittäin ärsyttävä, koska se on suoraan sanottuna typerä. Jos kertosäe menee "Son of a bitch / kiss my ass / son of a bitch / son of a bitch / you asshole / son of a bitch" ei taideta puhua ihan Pink Floydin tason lyyrikoista... tai edes Black Sabbathin. Muutenkin lyriikat painottavat yksinkertaisia hokemia, missä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta toisinaan se kielii laiskasta sanoittamisesta - toisaalta tarkoituksena on voinut olla (kuten esim. Burningin kohdalla) kirjoittaa kertosäe, jonka mukana yleisö, joka ei ole koskaan kuullut kappaletta, voi laulaa mukana. Siinä se toimiikin, mutta Son of a Bitch menee kuitenkin samaan kastiin alapäähuumorilla "leikittelevien" AC/DC-sanoitusten kanssa.
Breaker on yksi kolmesta levystä, jonka omistan vinyylinä... ja minullahan ei ole vinyylisointinta omana, vaan olen kuunnellut levyä vanhemmillani. Tätä projektia varten etsin levyn Youtubesta ja olen kuunnellut sitä kautta - tämän takia tekstin kirjoittamisessa on kestänyt hieman pidempään, koska tavallisesti olen laittanut levyn Walkmaniin heti aamusta ja tykittänyt sitä koiria ulkoiluttaessa tai metrolle kävellessä. Nyt olen ollut kahlittuna koneelleni. Vinyyleinä omistan Acceptin Restless and Wildin ja Saxonin Power & the Glory.
Syystä tai toisesta minun on vaikea keksiä sanottavaa Breakerista: ehkä se johtuu siitä, että jokainen kommenttini koskee samalla myös koko Acceptin tuotantoa... ja oikeastaan koko "perinteistä" heavy metallia, sillä niin arkkityypistä on kyse. Levy on perushyvä - mitä nyt kaksi filleriä (Midnight Highway ja Breaking Up Again) on eksynyt joukkoon. Kuuluu jokaisen metallisydämen kokoelmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti