Se siitä valistuksesta - nyt levyn kimppuun. Minulle Diary of a Madman on "ihan kiva" levy, jolta puuttuvat susipaskat mutta myös ikimuistettavat sävellykset. Tokihan Over the Mountainin pääriffi on erinomainen, samoin Flying High Again jää soimaan päähän ja puoliballadi Tonight taitaa olla levyn paras biisi, mutta kuinka monta näistä kappaleista henkilöt, jotka eivät omista levyä, tuntevat? Tuskin yhtään; sen sijaan he saattavat hyvinkin tuntea Mister Crowleyn, Crazy Trainin tai surullisella tavalla kuuluisaksi tulleen Suicide Solutionin, jotka ovat kaikki vuotta aiemmin julkaistulta Blizzard of Ozz -levyltä.
Kuulin epäluotettavasta lähteestä (eli en muista mistä kuulin) väitteen, että Diary of a Madman olisi kokoelma Blizzard of Ozz -sessioista ylijääneitä kappaleita. Suoraan sanottuna en juurikaan yllättyisi: kappaleet ovat hyviä, mutta eivät erinomaisia, eikä joukossa ole ainuttakaan "puhdasta" hittiä. Nämä levyt ovat hyvin samanlaisia ja - vaikka omistan vain toisen levyistä - sekoitan ne toisinaan ajatuksissani.
Levyn yllättävin kappale on You Can't Kill Rock 'n Roll, sillä kun biisin nimi on noinkin uhmakas, minä odotan suoraviivaista tykitystä. Mutta ei: kyseessä on puoliballadi akustisella introlla. What. The. Hell. Erikoisesta lyriikka-sävellys-suhteesta huolimatta kappale on keskinkertainen - kuten koko levykin.
Kaksi yksilöä nousee esiin levyltä, oikeutetusti: Ozzy ja Randy Rhoads. Ozzyn tavaramerkkilaulu on tallella, eikä jäänyt Black Sabbathin kelkkaan, ja esimerkiksi Little Girlsin tulkinta on juuri sitä, mitä noinkin (lyriikallisesti) häiritsevä kappale vaatii. Ozzy kuulostaa Ozzylta alusta loppuun eikä herran ääniala, joka nykyään on hyvinkin rajattu, ole alkanut vielä kaventua. Rhoads, hehkutettu aikanaan ja nykyäänkin, on eittämättä ansainnut suosionsa: hänen soitossaan yhdistyvät juuri oikeassa suhteessa tekniikka ja tunne: esimerkiksi Believerin soolo osuu keskelle maaliaan.
Vaikka minulle Ozzy tulee aina olemaan yksi neljästä Black Sabbathin alkuperäisestä jäsenestä eikä "Pimeyden prinssi", joka hänestä tehtiin Sharonin suorastaan nerokkaan markkinoinnin avulla 1980-luvulla, osaan arvostaa Diary of a Madmania rehellisenä ja suoraviivaisena rock-levynä. Se ei ole - eikä yksikään miekkosen "soololevy" ole koskaan ollutkaan - oivaltava ja uraauurtava tuotos, jollaisia on vain yksi maailmassa, vaan se on perushyvä hard rock / heavy metal -levy.
Tuntuu olevan -80-luvun alun teema, näemmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti