Analysoin muutamia yksityiskohtia näistä kappaleista ennen kuin siirryn muihin.
Rapid Firesta suosikkikohtani on ehdottomasti laulu-kitara-kisailu (onko se nyt sitten C-osa?), jossa Rob Halford tylyttää laadukasta metallilyriikkaa sellaisella asenteella, että ei liene vaikea arvata mistä mm. Panteran Phil Anselmo on inspiraatiota hakenut. Halfordille vastaavat kitarat pienillä sooloilla - rakenne on hyvin bluemainen (kysymys-vastaus-rakenne), mutta Judas Priest tuo sen minusta ensimmäistä kertaa kunnolla metallin piiriin. Metal Gods puolestaan loistaa tarttuvuudellaan sekä efekteillään. Jos ei ole lukenut mistään tai katsonut dokumenttia levyn teosta, ei ikinä arvaa millä robottien "askeleet" kappaleen lopussa on tehty - spoileri, ne ovat pöytähopeat tarjottimella, joita kolistellaan rytmissä. Breaking the Law on varmaankin Judas Priestin tunnetuimpia kappaleita - ainakin yksi kolmesta tunnetuimmasta - ja syystä: se on erinomainen. Tuskin on kitaraan tarttunutta liimalettiä, joka ei olisi Breaking the Lawn pääriffiä jossakin välissä kokeillut. Grinder puolestaan on minulle varsin nostalginen biisi, koska se oli ensimmäisiä kappaleita joita opettelin bassolla soittamaan joskus vuonna nakki ja perunamuusi. Nostalgiasta huolimatta kappale on mielestäni erinomainen ja sen yksinkertaisen jyräävä riffi on kultaa.
Lopuista kappaleista en osaa sanoa oikein kunnolla mitään, pelkään, koska en tiedä mitä mieltä olen niistä. Älä käsitä väärin, sillä minulla on paljonkin sanottavaa niistä, paljon mielipiteitä, mutta näkemykseni tuntuvat vaihtelevan kuuntelukerrasta toiseen. Vuoroin United on ärsyttävä uusversio Take on the Worldistä, vuoroin tarttuva anthem (jollaiseksi se on tarkoitettukin); yhteistä kuitenkin näkemyksilläni on se, että kappaleen rytmiä (pam-tsa-papa-tsatsa - eli 2x 1/4 nuotti, 2x(2x1/8)) toistetaan liikaa eikä se enää ole kiinnostava tai miellyttävä kuunneltava. You Don't Have to Be Old to Be Wise on "ihan kiva" kappale, joka vuoroin ärsyttää ja vuoroin ihastuttaa - Halfordin tulkinta tekee siitä kuitenkin aina kuuntelun arvoisen. Livin' After Midnight on yksi Judas Papin suuria hittejä, ja mielestäni se ei ole kestänyt vuosia yhtä hyvin kuin Breaking the Law.
Kaksi viimeistä kappaletta - The Rage ja Steeler - ovat minulle vähiten tuttuja. The Rage on outo kappale, joka alkaa funk-/regee-introlla, mutta mutatoituu hard rockiin ja metalliin. En oikein tahdo saada mitään otetta tästä kappaleesta. Steeler sen sijaan on sopivan suoraviivainen ja rehellinen rypistys, joka nostaa tempoa keskikastista ylöspäin, lähes Rapid Firen lukuihin. Hyvä lopetus levylle.
Halford ei käytä tavaramerkiksi muodostunutta falsetinkaltaista (kuulemma ei ole falsetti, mene ja tiedä) kuin muutaman kerran, mutta se on ihan ok, mielestäni, koska kappaleet eivät tarvitse sitä. Killing Machinen kappaleet olisivat parantuneet muutamalla kirkaisulla, British Steel ei muuttuisi juuri suuntaan tai toiseen. Ilmaisu on kuitenkin huikean hyvää, parhaana esimerkkinä olkoon jo mainittu Rapid Fire, jonka hän laulaa juuri oikein.
Rummuissa on ensimmäistä kertaa Dave Holland ja hän ei ole kaksinen rumpali - tarina kertoo, että hän ei edes soittanut keikkoja oikeasti -80-luvun puolivälissä (Turbo-kiertueella), vaan "oikea rumpali" oli lavasteiden takana toisen setin kanssa. Mene ja tiedä, mutta Holland ei ole kiinnostava kuten Les Binks, mutta hän hoitaa tonttinsa kelvollisesti.
Aikamoinen mammuttiteksti tästä tuli, niinpä tietenkin. Syykin on selvä: vuorotellen British Steel on yhtyeen parhaita (joskin kaupallisimpia) levyjä, vuorotellen keskinkertainen. Niin tai näin, juuri British Steelin ja Livin' After Midnightin jälkeen Judas Priest nousi suureen suosioon, aitoon metallijumaluuteen... mikä ei tarkoita sitä, että kaikki levyt olisivat olleet hyviä tai edes keskinkertaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti