Manowar - Battle Hymns (1982)

Suhteeni Manowariin on ongelmallinen, to say the least: yläasteella ja lukiossa pidin yhtyeen musiikista, koska se oli yksinkertaisen voimallista ja lyyrikallisesti musta-valkoisempaa kuin 1900-luvun alun elokuvat. Sitten tarinat Manowarin virallisesta forumista alkoivat tulla tietoisuuteni: kaikki viestit, jotka eivät olleet sisällöltään "JOEY IS GOD!" tai "FUCK THE WORLD! HAIL AND KILL!!!" poistettiin tai sensuroitiin. Magic Circlen häikäilemätön bisnesmalli alkoi haiskahtaa kaikelta paitsi "aidolta metallilta", mikä on muuttunut vuosien saatossa yhtyeen tunnushokemaksi. Kuin ihmeen kaupalla, "kasvoin ulos" Manowariin fanituksestani ja heidän musiikkinsa ja ulkomusiikilliset tekijät alkoivat vaikuttaa naurettavilta ja typeriltä, lapsellisilta. Ei ihme, että -80-luvun alussa Manowar oli lasten suosiossa (youtubesta löytyy klippiä...).

Osatekijänä on varmasti ollut silloinen tyttöystäväni, joka veti palollisen herneitä nenään Manowarin keikasta Provinssirockissa 2009. Ilmeisesti stripparit ja kitaran hinkkaaminen (lainaan tässä eksäni termistöä) "huorien" "perseitä vasten" oli liikaa. Hänelle.

Nyt suhteeni Manowariin on se, että yhtyeen lyriikallinen anti on typerää enkä aio tukea yhtyettä kuin ostamalla kiinnostavia levyjä alelaareista, mutta musiikki itsessään on yksinkertaisen tehokasta juurikin typeryydessään ja suoranaisessa lapsellisuudessaan. Manowar on rehellistä heavy metallia, ei yhtikäs mitään muuta, ja jos sitä kykenee kuuntelemaan vain sitä etsien, ei pety. Joskus on hauska takoa nyrkkiä ilmaan ja hokea kuinka metalli on parasta maailmassa, joten haistakaa paska epä-metallistit. Lisäksi, Eric Adams on erinomainen solisti, yhä tänäkin päivänä.

Huoh, pitkän intron jälkeen varsinaiseen Battle Hymns -osioon.


Silloinkin, jolloin kuuntelin Manowaria jatkuvasti ja pidin yhtyettä yhtenä parhaista, pidin Battle Hymnsiä heikkona levynä. Mielestäni oli anteeksiannettavaa, että yhtyeen esikoislevy oli pääosin huono tekele, jonka yksinkertaiset kappaleet sotivat levyä vastaan tukemisen sijaan. Ensimmäiset viisi kappaletta sivuutin tyystin; Dark Avengerin ja Battle Hymnin sen sijaan kuuntelin mielelläni. Ne ovatkin mielestäni - edelleen - yhtyeen parhaimmistossa.


Mutta muu levy ei ole suoranaisesti huono. Se ei ole oivaltava, missään nimessä, eikä se ole parasta Manowaria, mutta se on kuunneltavissa. Yksikään viidestä ensimmäisestä kappaleesta ei ole ikivihreä nyrkit-ilmaan-nyt-perkele -anthem, mutta esimerkiksi autoa ajaessa ne toimivat taustalla. Kaiken kaikkiaan tyypillistä -80-luvun alun metallia.

Dark Avenger on kuitenkin erinomainen tuotos: pääosin hidas kappale, jonka ilmapiiri on uhkaava aina bassointrosta alkaen. Orson Wellesin upea monologi ja sen päättävä Eric Adamsin huikea kolmen oktaavin "slide" (kai tällekin on olemassa oikeakin termi mitä en tiedä enkä oikeastaan välitäkään) kolmeen sekuntiin kruunaa kappaleen, joka räjähtää hirmuiseen vauhtiin. Hieno biisi. Battle Hymn puolestaan on "tavanomaisempi" Manowar-eepos, mutta ei missään nimessä huono sellainen. En ole koskaan kokenut sitä yhtä hyväksi kappaleeksi kuin Dark Avenger, mutta erittäin hyväksi lopetukseksi, kuitenkin.


William's Tale on kappale, josta minulla on toisaalta paljon sanottavaa, toisaalta vain yksi sana: miksi!? Kaksi minuuttia pitkä bassoinstrumentaali - siinähän se olikin. Ei. Helvetti. MIKSI!? Biisi ei pyöri oivaltavasti minkään melodian ympärillä, vaan se on olemassa vain Joey DeMaion egoa pönkittääkseen - hän on basisti, joka haluaa olla kitaristi. Ärsyttävä biisi, jollainen on jokaisella vanhalla Manowarin levytyksellä - ei aina bassolle, vaan myös rummuille tai kitaralle. En pidä näistä kappaleista, sanotaan se nyt, joten jos mitään erityistä pahaa tai poikkeuksellista hyvää ei ilmene, ne ovat paskaa, kuten William's Tale.


Battle Hymns on parempi levy kuin muistin, mutta ei silti hyvä levy edes Manowarin mittapuulla. Sen kuuntelee taustalla, mutta oikeastaan vain kaksi kappaletta jää takaraivoon kummittelemaan, elämään omaa elämäänsä.