Tämä oli valehtelematta reaktioni, kun ymmärsin, että Balls to the Wall olisi seuraava kuunneltava levyni. Olin - ja olen yhä - turhautunut, koska en yksinkertaisesti tiedä mitä minun pitäisi sanoa levystä, mitä en olisi jo sanonut, ja mikä olisi yhä sanomisen arvoista. Balls to the Wall on samanlainen levy kuin kaksi edellistä Acceptin levyä, joten siinähän se olikin.
Kuten aiemminkin, Balls to the Wallilla on yksi nopea biisi (Fight it Back), yksi balladi (Winter Dreams) ja muutama muita parempi (nimikko ja Guardian of the Night). Lyriikallisesti London Leatherboysin teksti on (oletettavasti tarkoituksellisesti) puhdasta typeryyttä, mutta menkööt. Turn Me On on vielä ala-arvoisempaa: "Please turn me on / turn me on / I can't hold it / please turn me on / turn me on / I explode". Yksi antisana: HUOH!
Jos nyt jotakin pitäisi keksiä, sanoisin, että levy on himpun verran rokkaavampi ja melodisempi kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta nyt puhutaan niin hienovaraisesta nyanssista, että virkkeen informaatioarvo on lähellä nollaa. Kappaleiden "melodisimpia puolia" edustavat mielestäni esimerkiksi Head Over Heelsin ärsyttäväksi yltyvä kertosäe, joka ei tunnu loppuvan koskaan.
Kuten aiemminkin, Acceptia on mukava kuunnella, mutta sitä ei ole mukava analysoida tai verrata muuhun yhtyeen tuotantoon. Balls to the Wall on samanlainen levy kuin Restless and Wild, joka on samanlainen kuin Breaker. Tämä voi vaikuttaa laiskalta johtopäätökseltä, mutta se on totta - toistakymmentä kuuntelukertaa myöhemmin olen samalla kannalla levystä, joka ensimmäisestä kuuntelusta alkaen on ollut "ihan hyvä mutta liian samanlainen". Jos Acceptia haluaa, Balls to the Wall ei petä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti