Iron Maiden - Powerslave (1984)

Powerslave on kokoelmassani siinä mielessä erikoisasemassa, että kaikki vanhat Iron Maiden -lätyt olen hankkinut karkeasti vuoteen 2006 mennessä; näistä minulla on täten joku "nostalginen muistijälki". (Esimerkiksi muistan kuinka pettynyt olin No Prayer for the Dyingiin, koska se ei kuulostanut Bring Me Your Daughterilta.) Mutta Powerslaven hankin vuonna 2010, vaikka toki levyn sekä tietenkin ne kaksi hittiä, Aces High ja 2 Minutes to Midnight, pintapuolisesti tunsinkin. Suhteeni Powerslaven, jota ystäväni kerran kutsui levyksi, joka piti olla kaikilla kasarihevareilla, on täten varsin erilainen kuin esimerkiksi Somewhere in Timen kanssa.

Powerslave on erinomainen levy - sanotaan se saman tien. Ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen jokaisella kappaleella on syy, koukku ja merkitys kokonaisuuden kannalta. Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis erittäin ehjä kokonaisuus, josta ei oikein heikompia kappaleita tahdo löytää; vaikka yleensä en ole instrumentaalien suuri ystävä, Losfer Words jää skippaamatta. Koko yhtye on kovassa tikissä, kuten olettaa saattaa, ja - ehkä tahtoisin sanoa - ensimmäistä kertaa "klassinen Maiden" kuulostaa siltä, millaiseksi sen ajattelussani helposti miellän. Ehkä tämä on vain oma näkemykseni, mutta vielä The Number of the Beast kuulostaa "vanhalta Maidenilta" Bruce Dickinsonin laulamana - tarkoitan tällä sitä, että kappaleet olivat vielä 1982 sävelletty siten, että ne (ainakin periaatteessa) olisivat olleet myös Paul Di'Annon laulettavissa. Myös Maiden soundasi enemmän "punkilta", likaisemmalta ja vihaisemmalta (parempien termien puutteessa) The Number of the Beastilla kuin Powerslavella, jolla soittaa "muotoutuneempi" (jälleen paremman termin puutteessa) yhtye, jonka kappaleet on jo sävelletty selvästi Dickinsonin ääntä silmällä pitäen.

Jos tässä nyt taas on mitään järkeä. Mitä yritän sanoa on se, että Powerslaven kappaleet kuulostavat 100%sesti Iron Maidenilta.

Ehkä nimenomaan näkökulmaerostani johtuen Powerslave kuulostaa älykkäämmältä levyltä kuin sitä edeltävät yhtyeen tuotokset. Tätä on hankala selittää - koska se on luultavasti vain omien korvieni välissä - mutta tarkoitan tällä sitä, että kaikesta kuuluu loppuun viety miettiminen miltä kaiken tulisi kuulostaa: harmonioita ei ole olemassa vain harmonioiden itsensä takia (vaan palvelemassa tarkoitusta), Dickinson käyttää ääntään hienovaraisemmin luomaan tunnelmaa ja tunnetilaa (vaipumatta kuitenkaan ala- tai ylitulkintaan) ja niin edelleen. Tietenkin osaltaan "älykäs vaikutelma" tulee Rime of the Ancient Marinerista, mutta ei täysin ja pelkästään - mutta onhan se selvä, että kolmetoista ja rapiat minuuttia pitkä kappale, joka pysyy kasassa erinomaisen hyvin, antaa vaikutelman loppuun mietitystä levystä.

Jaarittelen. Sitä sattuu. Yritän vain sanoa, että Powerslave on erinomainen levy vailla heikkoja tai keskinkertaisia biisejä, ja siitä paistaa yhtyeen täysi ymmärrys siitä, mistä elementeistä erinomainen heavy metal -levytys syntyy. Ei ole siis tippaakaan sattumaa, että Powerslave on yhä tänäkin päivänä merkkipaalu, mittatikku onnistuneelle metalli-levylle.

Jos minun pitäisi sanoa, sanoisin The Number of the Beastia paremmaksi levyksi yksin sen perusteella, että sitä kuuntelen enemmän "vapaaehtoisesti" (eli tämän projektin ulkopuolella). Tämäkin toisaalta voi johtua suurista vahvuuksista nostalgialaseissani.