Jos Powerslave on sitä Iron Maidenia, minkä miellän "eniten Iron Maideniksi", on Defenders of the Faith sitä Judas Priestiä, minkä miellän "eniten Judas Priestiksi". En näe juuri muita kandidaatteja yhtyeeseen tutustumiseen - kaikki, mitä Judas Priest on, on edustettuna Defenders of the Faithilla. Nopea, suorastaan speed metallinen Freewheel Burnin' potkaisee käyntiin levyn, jota ei voi pitää minään muuna kuin heavy metallina alusta loppuun.Suoraan sanottuna olen ollut hieman pettynyt Judas Priestiin blogimaratonissani: levyt ovat hyviä, ja Stained Class suorastaan erinomainen, mutta -80-luvun levytykset ovat vaihdelleet hyvän ja korkeintaan ala-arvoisen välillä - jopa Screaming for Vengeance oli heikompi tekele kuin muistin. Vasta Defenders of the Faithilla yhtye löytää sen "oman" suuntansa, oman soundinsa, jossa yhdistyvät niin Screaming for Vengeacen kuin Point of Entryn (vähäiset) hyvät puolet. Nyt, toisen kerran blogin aikana, voin ylpeästi sanoa, että fanitan Judas Priestiä ja minulla on syykin siihen.
Defenders of the Faithissa ihmetyttää se kuinka toisaalta erilaisia kappaleet keskenään ovat, mutta toisaalta kuinka tasapainossa kaikki on. Jos asiaa miettii tarkkaan, Freewheel Burnin' on kuin toiselta planeetalta verrattuna "point of entrymäiseen" Rock Hard, Ride Freehen, mutta jotenkin - en tiedä miten - molemmat ovat erottamaton osa samaa levykokonaisuutta. Levyllä on joitakin Judas Priestin rankimpia ja jopa progeimpia kappaleita (kuten jo mainittu Freewheel Burnin' ja The Sentinel, joka taitaa olla levyn paras biisi, sekä erinomainen Love Bites) mutta samalla levy pitää sisällään puhtaan balladin (Night Comes Down) sekä Queenin We Will Rock You / We Are the Championsin mieleen tuovan Heavy Duty / Defenders of the Faith -yhdistelmän. Hämmentävästi kaikki toimii, kaikki palikat loksahtavat oikeille paikoilleen ja mitään ei voisi ottaa pois.
Yksi asia, jota en ole aiemmin miettynyt, mikä tuli mieleeni juuri äsken, on rumpusoundi. Voi olla tarkoituksellista, että rumpuihin on tuotu "konemainen" soundi, mutta kaikki huhut huomioon ottaen en suuresti yllättyisi, jos kyseessä olisi ihka-aidot konerummut. Kuulemani mukaan Ram It Downilla on konerummut. Ainakin Turbo-kiertueella väitetään lavasteiden takana olleen se oikea rumpali, kun Dave Holland, joka nimellisesti oli yhtyeen rumpali tuohon aikaan, soitti rumpuja vailla mikityksiä. Tästä taisikin tulla jo mainittua jossakin aiemmassa tekstissä. Mutta jos kuuntelee esimerkiksi Love Bitesin, rummut kuulostavat erittäin paljon konerummuilta, mutta toisaaltahan ratkaisu voi olla vain tyypillinen kasariratkaisu, mene ja tiedä. Totuuden tietää kuitenkin vain pieni piiri Judas Priestin jäseniä ja managerointi- ja studiotiimiä.
Koska haluan pitää uskaliaan säveltämisen ja pioneeriuden lippua korkealla, tahdon sanoa, että Stained Class on parempi levy kuin Defenders of the Faith, mutta totuuden nimissä kuuntelen tämän projektin ulkopuolella useammin Defenders of the Faithia. Jokin tässä levyssä vain silittää minua myötäkarvaan; kaikki, minkä ei pitäisi soida yhteen, soi yhteen, kunnes levy on enemmän kuin osiensa summa. Jos joku metallista mitään tietämätön ihminen kysyisi minulta mikä yksi levy määrittelee heavy metallin parhaiten - mihin koko genren voi enemmän tai vähemmän tiivistää - vastaisin, että Defenders of the Faith. Kaikki on siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti