Mercyful Fate - Melissa (1983)

King Diamond on metalliskenen kovin jätkä. Olen ollut sitä mieltä siitä saakka, kun kuulin ensimmäisen kerran Abigailin, enkä näe mitään väkevää syytä muuttaa näkemystäni. Pidän herran mukaan nimettyä yhtyettä "niistä kahdesta" parempana ja tunnenkin yhtyeen diskografian etu- ja takaperin, mutta se ei missään nimessä tarkoita, että Mercyful Fate olisi mitenkään vähempiarvoinen yhtye silmissäni. Suoraan sanottuna en vain koe yhtyeen (erinomaista) musiikia yhtä vahvasti kuin King Diamondin musiikkia.

Melissa on erinomainen levy. Se on uraauurtava tuotos, josta ties kuinka monet yhtyeet ovat ottaneet suuntaviivoja tuotoksilleen. Seitsemän häikäisevän tiukasti sävellettyä ja soitettua kappaletta räjäytetään sellaisella intensiteetillä ämyreistä, että heikompia aivan varmasti hirvittää. Nykyään, norjalaisen black metallin ynnä muun jälkeen, Mecyful Fate voi vaikuttaa kesyltä, jopa kevyeltä, mutta se ei ole sitä, vaan äärettömän raskasta ja oivaltavaa musiikia: riffikynä on ollut todella terävässä iskussa eikä yhdessäkään kappaleessa ole tuhraa hetkeä. Tämä on aikamoinen saavutus, koska levyllä on kuitenkin päälle yksitoista minuuttinen (!) Satan's Fall.

Evil, Curse of the Pharaos, Into the Coven... Täyttä timanttia koko levy, kuningastimanttia.

Vaikka kuinka jumaloin King Diamondia, luulen, että syy, miksi Mercyful Fate on jäänyt ns. kakkosluokan King-bändiksi minulle, kumpuaa faktasta, että Fatessa King "vain" laulaa kappaleet. King Diamond -yhtyeessä hän ei pelkästään laula, vaan pikemminkin ääninäyttelee jokaisen kappaleen ja riffin läpi; tämä pakottaa variaatioon, yllättäviin ratkaisuihin ja tukee tarinaa, mikä on myös King Diamondin levyillä äärettömän tärkeässä osassa. King laulaa upeasti koko Melissa-levyn ajan eikä hellitä ylä-äänten kanssa hetkeksikään, mutta herran täysi kapasiteetti jää käyttämättä.

Mercyful Faten soundi on proge, mutta pohja on vahvasti hard rockissa ja heavy metallissa. Riffit eivät kuulosta siltä, että ne on soitettu jo puhki Deep Purplen toimesta, vaan siltä, että yhtye on kuunnellut Purplensa ja Sabbathinsa kunnolla ja kysynyt, että mitä uutta he voisivat tuoda pöydälle. Kuuntele vaikka Satan's Fall nimenomaan tältä kannalta: mitä tuttua ja mitä aiemmin tuntematonta elementtiä riffeissä on? Paras esimerkki tutun ja tuntemattoman yhteispelistä on mielstäni riffi, joka alkaa noin kahden, kahden ja puolen minuutin paikkeilla (olkoon nimeltään "ensimmäinen breakdown", vaikkapa). Kappaleilla ei ole kiire päästä maaliin, mutta ne eivät myöskään jää matelemaan paikalleen, fiilistelemään viimeistä kahta minuuttia samaa riffiä, kuten esimeriksi Rainbow teki Stargazerissa.

Ainoa miinus mielestäni levyllä on sen nimikkobiisi, joka - vaikka onkin sopiva, tai suorastaan tarpeellinen, ja toimiva puoliballadi - ei yllä siihen emotionaaliseen intensiteettiin, mihin se voisi yltää. Jokin - se mystinen Jokin - jää uupumaan. Pidän enemmän "jatko-osasta", Is That You, Melissa?, jonka yhtye äänitti myöhemmälle levylleen. Kappale on hyvä ja ei missään nimessä pilaa levyä, mutta jotenkin se vain jää hieman puolitiehen osaltani. Ymmärrän kyllä, jos jollekin se on emotionaalisuuden huipentuma; minä vain en ole se henkilö.

Melissa tuntuu hyvältä levyltä yli 30 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Se on freesi ja räväyttävä yhä. Se ei ole enempää tai vähempää kuin klassikko... mutta ei yhtyeen (tai sen nokkamiehen) paras tuotos, uskoo ken tahtoo.