W.A.S.P. - The Last Command (1985)

The Last Command on kuin W.A.S.P.in heikompi versio. Kuten Sacred Heart on hutiloitu ja tylsä versio The Last in Linesta, W.A.S.P. teki samanlaisen tempun. Peruselementit ovat kasassa eikä paketti ole täysin hajonnut - sitä kukaan tuskin odottikaan - mutta taso ei ole yhtä korkealla. W.A.S.P.in esikoislevy oli kova tekele, vaikka ei sisälläkään mitään uutta auringon alla, mutta kakkoslevy The Last Command jää valitettavan keskinkertaiseksi, kuten on tullut sanottua.

Ensimmäinen päätekijä, mikä oli läsnä jo esikoisella, ovat lyriikat: ne ovat täyttä Spinal Tapia! Joojoo, tiedetään, aikanaan ne ovat olleet säväyttäviä ja Tipper Gore on paskonut ladollisen tiiliä kuullessaan levyn, mutta nykykuulijana en voi kuin pudistella päätäni ja huokailla syvään. Hyvä on, en odottanut syväluotaavaa näkemystä ihmissieluun ja -psyykkeeseen, kun kappaleiden joukosta löytyy mm. kappaleet Ballcrusher ja Sex Drive. Myös muut kappaleet, jotka saattavat vaikuttaa "ei-niin-suoraviivaisen" typeriltä, kuten avausraita Wild Child ovat vain huonoja ja amatöörimäisiä kuvauksia seksistä - juuri sitä lyriikkaa, mikä on varmasti vedonnut miljooniin teini-ikäisiin poikiin -80-luvulla, joiden suurin unelma on ollut Samantha Fox. Joukko esimerkkejä selventämään pointtiani:

"Like a dog in heat all dirty love is a treat
And ya know it's just too good to believe"

"Stole the rent and drank all my JD
She went and hijacked my brand new car
I say AC, she says DC
The damned bitch is just too bizarre"

"A naked heat machine, I want your love
When the moons arise we'll feel just what it does"

Tarkoitukseni ei ole kuulostaa PMRC:n jäseneltä 2010-luvulla, mutta tämä on vain ja ainoastaan paskaa lyriikkaa, vaikka aiheena ei aina olisikaan seksi. Esimerkiksi Blind in Texas kertoo pirtun dokaamisesta. Ha. Vitun. Ha.

Huumorintajuton päivä meneillään, näemmä.

Toinen huomio levystä on, että joko The Last Commandilla on huonot soundit tai riffit ovat juuri niin yksinkertaisia kuin ne vaikuttavat olevan tai molemmat edellisistä. Syystä X minun on kovin vaikea kuulla kitaratyöskentelyä - toisaalta se johtuu siitä, että kappaleet korostavat Blackie Lawlessin laulua (mikä puolestaan korostaa surkeita lyriikoita) ja rumpujen snaren (virvelin?) iskuja. Soundit ovat vain yksinkertaisesti aikaansa jäljessä - asia mihin kaltaiseni kultakorva ei ole tottunut. Kitarat hukkuvat jonnekin laulun ja snaren alle, bassosta nyt puhumattakaan.

Toinen mahdollisuus on, että riffit ovat niin laiskoja, että ne on (tarkoituksella?) peitetty muiden soitinten alle. Kysymys: kuinka monta riffiä tuntisit, jos kuulisit The Last Commandin kappaleista soitettavan? Aivan, niin. En yritä olla ilkeä, mutta kitarat harvoin tekevät mitään muuta kuin soittavat sointumattoa muiden soitinten (ja etenkin laulun) tueksi. Riffit, kun niitä on, ovat pääasiassa yhden soinnun sahaamista kahdeksasosanuoteilla. Jos koet tarvetta tutustua asiaan tarkemmin, kuuntele vaikka Ballcrusher.

The Last Command ei ole huono levy, mutta se on tylsä: kappaleet ovat liian samanlaisia ja liian yksinkertaisia pysyäkseen mielenkiintoisina. Yksinkertaisuuden voi tehdä hyvin, mutta tällä kertaa W.A.S.P. ampuu itseään jalkaan. Vaikka joukossa on kaksi balladia, nekin tuntuvat vain saman kappaleen eri variaatioilta. Kyllähän levy taustalla menee, mutta heti jos sitä lähtee tarkemmin kuuntelemaan, huomaan sen yksinkertaisuuden ja tylsyyden.