Deep Purple - Perfect Strangers (1984)

Perfect Strangers oli ensimmäinen Deep Purple -nimellä julkaistu albumi lähes kymmeneen vuoteen; se oli myös ensimmäinen Mk II-kokoonpanon tuotos sitten umpisurkean Who Do We Think We Aren (1973). Kun ensimmäisen kerran aloin kuuntelemaan Perfect Strangersia, olin skeptinen, sillä kuinka yhtye, joka oli ampunut vuorotellen huti ja häränsilmään, voisi onnistua niin pitkään kasautuneiden paineiden jälkeen edes kelvollisesti, kun se oli lyhyemmällä tauolla ja vähemmän aikaa kasautuneiden paineiden alla tehnyt kaksi heikkoa tai suorastaan paskaa levyä? Ei, Deep Purple ei onnistunut kelvollisesti, vaan erinomaisesti! Mielestäni Perfect Strangers on joko yhtyeen paras tai toisiksi paras tuotos, riippuen miltä kannalta asiaa katsoo: levynä vai suorituksena.

Perfect Strangers on bändilevy paljon enemmän kuin "kultakauden" tuotokset: levyllä soittaa Bändi isolla B:llä, ei joukko virtuooseja, jotka ovat väsänneet joitakin sävellyksiä soolojen taustalle. Ritchie Blackmore on edelleen huikea kitaristi, samoin (kertaalleen äänensä menettänyt) Ian Gillian on huikea solisti ja sitä rataa - palikat ovat, kuten sanotaan, paikoillaan - mutta tällä kertaa levy ei kuulosta siltä, että egot kilpailevat tilasta, vaan - kuten tulikin jo sanottua - egot yrittävät yhdessä soittaa, tehdä levyn. Ehkä juuri tämän takia pidän levystä niin paljon kuin pidän.

Toinen asia, mikä varmasti ei ainakaan haittaa silmissäni Perfect Strangersia tippaakaan, on se, että kappaleet ovat todella tasalaatuisia: yhtään hutia ei joukkoon mahdu. Jokainen kahdeksasta (alkuperäisestä!) kappaleesta on erinomainen rykäisy. Tämä ei tarkoita, että kaikki kappaleet olisivat samanlaisia kuin nimikkokappale, joka on ollut aikanaan (ja on sitä edelleen) iso hitti, vaan jopa parempia. Minulle levyn kruunuksi on muodostunut päätösraita Hungry Daze, jossa eräänlainen nostalgisuus yhdistetään suoraviivaisen tehokkaaseen biisiin, joka rakentuu tarttuvan ja häikäilemättömän hyvän kosketinmelodian ympärille. Toisen kunniamaininnan ansaitsee Wasted Sunsets, joka on levyn ainoa balladi.

Tempo ja rypistys on siis kunnossa, instrumenttisuorituksen kohdillaan, mutta entä lyriikat? Pääosin ne ovat unohdettavia, eivät mitään erikoisia suuntaan tai toiseen, mutta muutama kappale hämmentää minua: Knocking at Your Back Door sisältää typerää lyriikkaa ("she was a samurai" - wtf!), mutta vastaavasti Wasted Sunsets onnistuu mielestäni erittäin hyvin. Kaiken kaikkiaan lyriikat ovat hyvää keskitasoa, mikä ei ole koskaan - tai ainakin hyvin harvoin - pudottanut levyn tasoa omissa silmissäni; tietenkin hyvä lyriikka on parempaa kuin huono, mutta musiikki on tärkeintä.

Kysymys kuuluukin: onko Perfect Strangers parempi kuin Machine Head? Perfect Strangers on tasalaatuisempi, mutta tasalaatuisuus on kuitenkin kaksiteräinen miekka: vaikka huonoja tai heikkoja vetoja ei ole, myöskin ne kaikkein terävimmät huiput puuttuvat. Toisaalta eihän Machine Headilla ole heikkoja biisejä, mutta tasalaatuisuus tarkoittaa tässä sitä, että kappaleiden välillä ei ole tyylillistä vaihtelua yhtä paljon. Jälleen, kaksiteräinen miekka, mutta tyydyn antamaan tästä pisteet Perfect Strangersille, koska se yksinkertaisesti tuntuu paremmalta levyltä kuin Machine Head.

Tästä ei pidä vetää johtopäätöksiä, että Machine Head olisi yhtään vähempiarvoinen levy kuin Perfect Strangers - ei, ei missään nimessä; lue vaikka tekstini Machine Headista! Perfect Strangers on vain erittäin poikkeuksellisen hyvin onnistunut levy, jossa ei ole toisinaan liian pitkiksi venyviä introja, outroja ja sooloja, mitkä olivat krooninen vaiva -70-luvun Deep Purplen (ja miksei myös Rainbown) tuotoksilla. Jos pitää Deep Purplen sooloiluista, hillittömistä kikkailuista ja muusta "soitinrunkkauksesta" (niitä löytyy toki Perfect Strangersilta, älä ymmärrä väärin, mutta paljon hillitymmässä suhteessa), lienee tyytyväisempi Machine Headiin; jos soolot eivät ole tärkein asia, Perfect Strangers voi olla parempi. Kukin valitkoon suosikkinsa - minä olen valinnut omani.