Aluksi pahoitteluni: olen ollut koko viikon ilman nettiä enkä täten ole voinut A) kuunnella levyä (joka on yksi harvoista vain vinyylinä omistamistani levyistä) tai B) kirjoittaa blogia. Lupauksista huolimatta Lapinjärven koulutuskeskuksessa ei ole - tai siellä ei toimi - wlania.
Asiaan.
Saxon yksi niistä yhtyeistä, joista tahtoisin kovin pitää, mutta kuulemani levyt ja kappaleet eivät yksinkertaisesti ole riittävän hyviä. Tunnen yhtyeen alkupään tuotantoa (kuten Wheels of Steelin ja Strong Arm of Lawn), mutta en omista kuin Power & The Gloryn. Jopa klassikostatuksessa olevat levyt eivät säväytä toivotulla tavalla - yhtyeen asema NWOBHM:n mahtitekijänä perustuu - uskoakseni - nykyiseen kovaan levytystahtiin. Ilmeisesti 2000-luvun levyt ovat myös varsin tasalaatuisia, kuulemma. Mutta en vain pidä yhtyeen musiikista riittävästi, vaikka arvostaisin sen suoraviivaista lähestymistapaa ja näkemystä heavy metallista, jossa on jopa power metallisia piirteitä sekä puhdasta hard rock ryöpytystä.
Joku tökkii Power & The Glorylla, kuten muutenkin Saxonissa, koko ajan. Eagle Has Landed, Power & The Glory ja This Town Rocks ovat hyviä biisejä, kyllä, ja niitä on mukava kuunnella, mutta ne eivät vangitse minua kuulijana. En istu monttu auki miettimässä, että miksi näin yksinkertainen biisi, jossa on vain vähän uniikkia musiikkia, voi olla näin hyvä; sen sijaan kuuntelen tahdissa nyökytellen ja kohautan sitten olkapäitäni. Ihan hyvin rullaa, joo-o.
Bill Byford ei ole mielestäni kovinkaan erikoinen solisti: hänellä on mielenkiintoinen äänenväri ja erittäin tunnistettava ääni, mutta tunneskaala jää liian yksiulotteiseksi. Sama pätee koko yhtyeeseen: vaikka riffejä ja sooloja revitään ansiokkaalla tahdilla ja tarkkuudella kitaroista, fillejä ja komppeja rummuista ja... öh, sointuja bassosta, biisit jäävät suorittamiseksi. Yhtye haluaa kuulijoiden takovan nyrkkiä ilmaan, heiluvan biisien tahdissa ja siinäpä se; he eivät kosketa kuulijaa muualta kuin niskalihaksista.
Heavy metallia ei pidetä mitenkään tunnepohjaisena musiikkina, mutta se on sitä, erittäin selkeästikin. Hyvä on, joillekin metalli on vain soitinrunkkausta ja taustamölyä pitissä pyörimiselle, mutta monille - kuten minulle - se on älyllistä ja tunteellista musiikkia. Tunteellinen musiikki ei tarkoita sitä, että pitäisi soittaa ringissä akustista kitaraa ja hoilata virsiä, vaan se voi olla hyvinkin yksinkertaisia, ensikuulemalta huomaamattomia asioita. En edes yritä selittää asiaa tämän selkeämmin, koska se ei ole tarpeen: metallin tunnepuolen huomaa tai sitä ei huomaa, mutta sitä ei voi opetella etsimään. Epäilijöille sanon vain, että katsokaapa melkein mitä tahansa livetaltinointia esimerkiksi Iron Maidenilta, Manowarilta tai Nightwishiltä; yhtyeen sijaan seuratkaa yleisöä, erityisesti eturiviä. Olen aivan varma, että joku itkee tai vähintäänkin on erittäin liikuttunut jossakin suoraviivaiselta jyräykseltä vaikuttavassa kappaleessa. Muistelen nähneeni joskus raavaan prätkäjengiläiseltä näyttävän miehen kyynelissä Manowarin Die With Metalia kuunnellessa.
Olen eksynyt melko kauas Power & The Glorysta. Elämä on joskus sellaista, eksymistä. Kuitenkin, Power & The Glory, jota ei yleisesti ottaen pidetä yhtyeen uran kohokohtana, on varsin unohdettava levy. Sillä on hetkensä, kuten melkein kaikilla levyillä, mutta se ei vangitse mielikuvitusta, ei houkuttele kuuntelemaan uudestaan uusien koukkujen ja oivallusten löytämiseksi, kuten hyvät ja erinomaiset levyt tekevät. Ehkä en vain tunne Saxonia riittävän hyvin, mutta minulle koko yhtyeen tuotanto on valitettavan samankaltaista: unohdettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti