Holy Diver on merkkipaalu, lätty täynnä hittejä, mutta The Last in Line kärsii - jossakin mielessä - samasta kuin Fireball tai For Those About to Rock, sillä kaikkia levyjä yhdistää selvä "onnistumisen jälkeen" -fiilis. Mielestäni Dio onnistuu parhaiten selättämään ongelman ja tekemään toisen levyn, joka saattaa olla parempi kuin edeltäjänsä. Ja, jälleen, en tarkoita sitä, että Holy Diver ei olisi merkkipaalu tai se olisi mitenkään vähempiarvoinen tuotos, koska sitä se ei ole, mutta tahdon osoittaa sormellani The Last in Linea ja huomauttaa, että sekin on merkkipaalu.
Kyllähän tämän kaikki jo tietävät, kyllä kyllä, mutta silti monet tuntuvat unohtavan, että Dio (yhtye) teki muitakin kappaleita kuin Rainbow in the Darkin tai Holy Diverin. Olen vankasti sitä mieltä, että We Rock pesee Stand Up And Shoutin ja niin edespäin. Hetkensä molemmilla levyillä, mutta The Last in Line pysyy parempana kokonaisuutena niiden hittien ulkopuolella - usein tulee puhuttua Stargazerista, mutta harvoin tulee puhuttua saman teeman ympärillä pyörivästä Egypt (The Chains Are On):ista. Minulle I Speed at Night on erittäin räväkkä kappale, joka monesti tunnuttaan unohtaa.
Tähän mennessä vaikuttaa siltä, että The Last in Line on täyden kympin levy, mutta se ei aivan ole. Yhtye on tiukassa tikissä, biisit ovat hyviä ja kokonaisuus toimii, mutta valitettavasti Ronnie Jamesin lyriikat eivät mielestäni ole riittävän hyviä. Okei, siellä on hienoja säkeitä tai säkeistöjä, mutta haastanpa kenet tahansa lukemaan - huom, ei kuuntelemaan! - läpi vaikkapa Holy Diverin lyriikat. Dion lyriikat ovat pahimmillaan sitä, että hienonkuuloisia sanoja tai fraaseja laitetaan peräkkäin ja ta-daa, se on lyriikkaa. Lyriikkaongelma on mielestä krooninen vaiva Dion - miehen ja bändin - uralla.
Suokaa hetkeksi anteeksi, kun väistelen heittämiänne mätiä tomaatteja.
The Last in Line kärsii myös muutaman heikomman biisinsä olemassaolosta: en ole koskaan ollut mitenkään poikkeuksellisen innoissani esim. One Night at the Citystä tai Breathlessistä. Eivät ne missään nimessä ole huonoja kappaleita - kaukana siitä - mutta kun kokonaisuutta miettii, ne ovat väliinputoajia. Tokihan Holy Diverilla on omat (kehtaanko sanoa) fillerinsä, joten siinä mielessä levyt ovat tasoissa.
Oikeastaan levyt ovat tasoissa melkein kaikilla mittareilla; ehkä haluan sanoa, että The Last in Line on parempi levy ollakseni erilainen nuori (c). Yhdessä asiassa The Last in Line on kuitenkin parempi (tämä nyt on aika marginaalista, tiedetään, mutta menkööt), ja tuskin kukaan lähtee väittämään vastaan: The Last in Linen kansikuva on aivan uskomattoman komea! Okei, Holy Diverin kansikaan ei ole ruma, mutta HYVÄ SAATANA! Värit, asettelu, maskotin asento aurinkoa vasten, yksityiskohdat... Kahleet ovat päällä, kuten levyn päätösbiisissä lauletaan.
Tämä koko teksti on hiustenhalkomista - myönnetään - sillä kaikki tietävät, että nämä kaksi levyä ovat mestarillisia. Vasta Sacred Heart ja sitä seuranneet tuotokset ovat kyseenalaisempia. Halusin vain sanoa, että pidän itse enemmän The Last in Linesta kuin Holy Diverista - jos teidän nyt täytyy, hyväksyn vihapuheenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti