Manowar - Sign of the Hammer (1984)

Siitä on kauan aikaa - puhutaan karkeasti vuodesta 2003 - ja tunsin Manowarilta kunnolla yhden kappaleen, Warriors of the World United. Mielestäni se oli erinomainen kappale, jota vähäisellä musiikillisella ymmärrykselläni parodioion ystävien kanssa: tum (pitkä tauko) pah (todella pitkä tauko) jne. Koska tämä yksi kappale oli niin kova rykäisy, ystäväni waresi Emulella (jos oikein muistan, on voinut olla myös Kazzaa, vai mikä lie) koko Manowarin tuotannon. Mutta ei kuunnellut muuta kuin edellä mainittua kappaletta.

Pitkä johdanto, jolla ei tunnu olevan pointtia, mutta hetkinen vain, se pointti on matkalla. Samoihin aikoihin luin jostakin kauan sitten kuolleelta foorumilta tai BNRmetalilta, että Manowarin paras levy oli Sign of the Hammer. Kun kuuntelin ystäväni kanssa sitten koko yhtyeen diskografian viikonlopussa, olin pettynyt huikeisiin mittoihin kehuttuun levyyn, sillä eihän se kuulostanut yhtään Warriors of the Worldilta! Pettymyksestäni huolimatta säästin vähiä kuukausirahojani ja ostin levyn omakseni, ajatellen luultavasti, että levy olisi parempi, jos sen kuuntelisi kunnolla ajatuksella, ei paskanjauhannan taustamusiikkina.

Se ei ollut.

Pidin Sign of the Hammeria tylsänä levynä vielä lukion loppuessa: sieltä puuttuivat ne Manowar-elementit, mihin olin niin kovin tykästynyt. En ymmärtänyt alkuunkaan miksi monilla yhtyeen faneilla oli vasaralogo tatuoituna kehoonsa. Se oli ensimmäinen ostamani Manowar-levy ja pitkään ainoa, kunnes sitten hankin Kings of Metalin, koska siinä oli Hail and Kill. Vettä on virrannut Vantaanjoessa, joo-o.

Vielä eilen, kun aloin kuuntelemaan Sign of the Hammeria tätä blogia varten, olin varautunut - niin vahva pettymys levy aikanaan minulle oli. Ensimmäiset kaksi kappaletta ovat "vain" suoraviivaisia rokkibiisejä, jotka ovat ns. välttämättömyys, mutta levy itsessään löytää uomansa kolmannesta kappaleesta (Thor (The Powerhead)) alkaen. Usean kuuntelukerran jälkeen olen valmis myöntämään, että Sign of the Hammer on yksi Manowarin onnistuneimmista levyistä, vaikka ei kuulosta samalta, kuin millaiseksi yhtyeen yleensä miellän (eli varsin kaukana ollaan Louder Than Hellistä). Hitaat Mountains ja Guyana (Cult of the Damned) ovat eräänlaiset kirjanmerkit levyn nopeille, hirmuisille power metal -rypistyksille (Sign of the Hammer ja The Oath). Kaiken kaikkiaan kyseessä on erittäin tasapainoinen levy, jonka heikoimmat kappaleet ovat alussa, sillä en vieläkään pidä Manowarin "rokkivedoista", vaan koen rankemmat ja toisaalta hitaammat kappaleet mielekkäämmiksi.

Sign of the Hammer ja kokoelmastani puuttuva Hail to England on mielletty duoksi: ne ovat Manowarin "eeppinen" ja "väkivaltainen" puoli eriteltyinä. Tässä jaossa ajatellaan, että Sign of the Hammer on "se hitaampi", "se -80-luvun Gods of War", mutta se ei ole. Hyvä on, Hail to England omaa joitakin yhtyeen väkivaltaisimpia ja rankimpia kappaleita (mietin etenkin Kill With Poweria), mutta Sign of the Hammer on paljon monipuolisempi levy kuin vain sen "hitaat ja eeppiset" kappaleet antavat ymmärtää - esimerkiksi levyn kaksi ensimmäistä biisiä, All Man Play On 10 ja Animals, ovat kuin suoraan Battle Hymnsiltä, hyvässä ja - kuten itse asian näen - huonossa.

Myönnän kymmenen, yhdentoista tai kahdentoista vuoden takaisen erheeni ja olen nyt valmis lausumaan uuden kantani julkisesti interwebin ikiaalloilla: Sign of the Hammer on pirun hyvä levy, ehkä jopa yhtyeen paras ja luultavasti monipuolisin. Vaikka siellä on se pirun Thunderpick.