Apocalyptic Raids on aivan hirvittävän huonosti soitettu levy: harvassa ovat riffit, jotka olisi soitettu järjestelmällisesti oikein, kompit ja temmot heittelevät ja solistin ilmaisu on vähintäänkin raakaa. Mutta - tässä on se maaginen juju - koko homma toimii. Minulle Hellhammerin ainokaisessa on sitä samaa rujoa tenhoa ja voimaa kuin Venomin ensimmäisissä levyissä. Jokainen kappale, jokainen riffi, jokainen tahti hohkaa sitä puhdasta elinvoimaa, sitä intoa ja halua jakaa musiikkia kaikkialle. Mikäs sen parempaa?
Apocalyptic Raids ei varmasti ole kaikille suositeltavaa kuultavaa - kaukana siitä - ja ymmärrän täysin, että Venomista vielä muutaman piirun amatöörimäisempään suuntaan tehty musiikki ei nappaa, mutta minä pidän tästä. Neljä biisiä (okei, kuusi, koska omistan version, jossa Aggressorin perään on läntätty Death Metal -kokoelmalla ilmestyneet Revelations of Doom ja Messiah) ovat puhdasta tunnetta, joiden musiikillisia ansioita ei voi mitata, koska niitä ei ole. Triumph of Deathin intro epätoivoisine huutoineen on juuri niin täydellinen kuin voi olla, noin neljän minuutin paikkeilla tuleva riffi (joka on soitettu erittäin summittaisesti, muuten) on timanttia ja sitä rataa; tuskin kovin moni uskoisi alkukuvaukseni perusteella, että tällä epllä olisi 9 ja puoliminuuttia pitkä kappale!
Neljässä kappaleessa ei ole paljoa joristavaa, joten ehkä en lähde pitkittämään tätä tekstiä enempää. Sanon vain sen, että jos Hellhammer ei ole tuttu, etsi käsiisi kappale Apocalyptic Raidsia (tai kuuntele Youtubesta) ja käännä se muusikkoasenne pois päältä, sillä Hellhammeria ei voi kuunnella, vaan se pitää kokea, tuntea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti