Olen pitänyt aina Piece of Mindia yhtyeen kultakauden mustana (vai hulluna?) lampaana: kappaleet ovat hyviä, mutta ne eivät ole ikimuistettavia klassikoita. Paitsi tietenkin The Trooper. Onhan levy täynnä hyviä kappaleita, mutta verrattuna hittitykitykseen, mikä on The Number of the Beast, kokonaisuus tuntuu laimealta, edelleen, vuonna 2014, kymmenestä kahteentoista vuotta levyn hankkimisen jälkeen. En vain osaa osoittaa sormellani sitä asiaa, mikä minulla Piece of Mindissa tökkii: syystä X en ole muodostanut vahvaa tunnesidettä levyn kanssa, jollainen minulla on esim. Somewhere in Timen tai Seventh Son of the Seventh Sonin kanssa. Mutta miksi? The Trooper on huikea kappale, vailla sarvia ja hampaita; Die With Your Boots On, Flight of Icarus (jolla taitaa olla jopa -80-lukujen musiikkivideoiden mittapuulla susipaska ja naurettava musiikkivideo) ja Sun and Steel hyvän ja erinomaisen rajoilla; loputkaan eivät ole millään mittarilla huonoja.
Ei sitten mihinkään liittyvä tarina, joka tuli juuri mieleeni Die With Your Boots Onista: olimme yläasteella luokkaretkellä Linnanmäellä. Menimme kaverini kanssa Space Shottiin (mikä lie Raketti nykyään nimeltään), ja pitkän jonottamisen jälkeen pääsimme jopa kyytiin. Kun istuimme vierekkäisille penkeille, suojalaitteet naksahtaen paikoilleen, kaverini (joka oli ja taitaa yhä ollakin hevimies) kääntyi puoleeni ja sanoi: "die with your boots on". Hiljaa, jostakin päin laittetta pääsi ilmoille pihahdus. Sitten mentiinkin jo korkeuksiin. Tämä on jäänyt mieleeni. Off-topic päättyy.
Ehkä vertaan levyä liikaa sen edeltäjään: To Tame a Land ja Revelations eivät ole kumpikaan yhtä hyviä kuin Children of the Damned tai Hallowed Be Thy Name, vaikka suurin osa metalliyhtyeistä olisi valmis myymään äitinsä, basistinsa ja tyttöystävänsä saadakseen yhdenkin Piece of Mindin kappaleen tasoisen sävellyksen levylleen. Mutta miksi en halua kuunnella Piece of Mindia uudelleen ja uudelleen, soitattaa kavereille ja sanoa, että tämä on paljon parempi kuin muistinkaan? Bruce Dickinson laulaa huikesti, kuten aina; basso läpsyy tavalla, jolla vain Steve Harris voi sitä pahoinpidellä; kitarailoittelut ovat vailla vertaa; riffit ovat paljon rankempia ja - paremman sanan puutteessa - metallisempia kuin esimerkiksi Acceptin tai Judas Priestin saman aikakauden tuotokset, jotka kuulostavat enemmän hard rockille kuin heavy fuckin' metallille. Kaikella kunnioituksella edellä mainittuja yhtyeitä kohtaan, tietenkin.
Tahtoisin tarjota jonkin lohdullisen lopputuleman tälle pohdinnalleni - sanoa, että sitten, tänä aamuna kävellessäni kauppaan, ymmärsin kaiken, käsitin erheeni polun johdattavan minua turmioon - mutta minulla ei ole tarjota mitään vastausta. Kysymys jää elämään, ainakin minun osaltani. Piece of Mind on hyvä levy, mutta mielenkartassani se jää kuitenkin "välilevyksi" Iron Maidenin kultakaudella, vaikka mitään varsinaista vikaa siinä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti