En aio purkaa täysin Ride the Lightningia palasiin, haukkua kaikkea ja valittaa, että kyseessä ei ole niin hyvä levy, kun yleensä puhutaan. Ymmärrän toisaalta miksi niin monet pitävät levystä, mutta ymmärrän myös vastakkaisia (vähäisiä) näkemyksiä. Toisaalta kyseessä on oivaltava levy, joka on soitettu ja tuotettu juuri oikealla tavalla; toisaalta se on aikansa lapsi ja kestänyt vuosia yllättävän huonosti.
Hampurilaismallin mukaisesti ensin ne hyvät puolet: Kappaleet ovat erinomaisia sävellyksiä - ja aivan erityisesti ne "ikivihreät", eli For Whom the Bell Tolls, Creeping Death, The Call of Ktulu sekä tietenkin Fade to Black. Muutkaan kappaleet eivät ole huonoja, mutta jäävät mainitun nelikon jalkoihin. Vaikka Fight Fire With Firen "iskulauselyriikasta" voi olla montaa mieltä, lyriikat eivät ole umpipaskoja, joskaan eivät missään nimessä hyviä - sitä tylsää keskikastia, joka ei tuomitse tai pelasta levyä. Soundit ovat hyvät ja juuri sopivalla tavalla rosoiset. Kaiken kaikkiaan kyseessä on varsin passeli levy.
Yksi asia, mikä toisaalta sopii täydellisesti musiikkiin, mutta ei ole... eh, virtuoosimainen ilmestys musiikin maailmassa, on James Hetfieldin laulu. No niin, antakaa vaan niiden tomaattien lentää! Hetfield ei laula, ystävät hyvät, vaan hän ilmaisee itseään. Kyllähän hän nuottiin osuu ja ääntely sopii muuhun musiikkiin, mutta... Ei hän laulaja ollut. Puhun tarkoituksella Hetfieldin laulusta imperfektissä, menneessä aikamuodossa. Hänellä oli tunne mukana touhussa täysillä vailla kunnollista tekniikkaa, ja vaikka se tosiaan sopi erinomaisesti musiikkiin, ei se hivele korvia. Hetfield vetää kappaleet läpi, mutta jos joku selkeä heikkous pitäisi levyltä löytää, on se hänen laulunsa.
Vaikka kappaleet ovat hyviä sävellyksiä, ne ovat nykyään jo kliseen asemassa. Tätä on vaikea laskea levyn tai bändin syyksi - mitäs perkele olivat niin innovatiivisia, turjakkeet! - mutta nykykuulijalle Fight Fire With Fire ei ole niin rankka kappale, kun se on ollut aikanaan, mikä tarkoittaa sitä, että levyn räväkin voima ja yllätysmomentti, ei katoa mutta laimenee. Ride the Lightning ei suoranaisesti yllätä kertaakaan, mutta se ei petä, myöskään - kaiken kaikkiaan kyseessä on ennakko-odotusten mukainen levy.
En ole maininnut sanallakaan Metallican merkitystä thrashin ja muiden metallin äärimuotojen kehitykselle, koska kaikki tietävät sen, koska kaikki ovat kuunnelleet junnuna Metallicaa. Juuri sen takia Ride the Lightningista tai Metallicasta ylipäätään on vaikea sanoa mitään omaa, koska kaikki on jo sanottu. Vaikka yhtyeen "kulta-ajoista" alkaa olla jo kolmekymmentä vuotta (taivas varjele...), Metallican tekemiset kiinnostavat edelleen, bändi kiertää valtavilla stadioneilla veivaamassa aina samoja biisejä. Ja tässä on Metallican suosion sala: se on osannut koukuttaa nuoria kuulijoita muusiikillaan, sopivalla yhdistelmällä aggressiota ja melodiaa. Mukuloista on kasvanut väistämättä aikuisia, jotka muistelevat tippa linssissä kuinka kuuntelivat junnuina Master of Puppetsia c-kasetilta. Yhtyeen musiikki tehoaa uusiin ja taas uusiin ikäpolviin samasta syystä kuin se tehosi kolmekymmentä vuotta sitten: se on hyvin tehtyä musiikkia. Metallican musiikillisista ansioista voi puhua loputtomiin - koska niitä on paljon - mutta yhtyeen todellinen vaikutus ei ole musiikillinen vaan se on asenteellinen.
Käsi ylös kuinka monelle Metallica oli ensimmäisiä metallibändejä, joita ikinä kuuli? Aivan, kaikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti