Ensimmäisestä tahdista alkaen on selvää, että nyt loppui pelleily: Exciterin räväyttävä tuplabasari(!)-rumpuintro iskee sellaisen määrän adrenaliinia vereen, että kyseessä taitaa olla tähän mennessä rajuin biisi. Tempo hidastuu White Heat, Red Hotissa, mutta sävellystaso ei putoa; oikeastaan se ei putoa kertaakaan. Jokainen kerta kun kuuntelen levyn, löydän sieltä jotakin uutta, jonkin yksityiskohdan, johon en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota. Sitä Stained Class minulle on: aarreaitta.
Jokainen kappale on yksilö, täynnä sielua ja intoa; toisinaan progeillaan, seuraavaksi jyrätään hirmuisella otteella ja taidolla. Jokainen kappale tuntuu kilpailevan edellisten kanssa - kisailevan siitä, kuka on paras, kenessä on parhaat oivallukset. Minulle tässä kilpailussa oli ensimmäisellä kuuntelukerralla (ja edelleen) seitsemän ensimmäisen kappaleen ajan vain yksi voittajakandidaatti: Exciter. Sitten - BAM! - eteen lävähtää Beyond the Realms of Death, -70-luvun paras biisi. Piste. Tämä ei - kuten varmasti ymmärrät - tarkoita sitä, että aiemmat kappaleet olisivat olleet huonoja, ei toki, mutta Beyond... saavuttaa sellaisen olemassaolon tason, että oksat helvettiin: tunteellinen paatos yhdistettynä räjähtävän tuliseen metalliin - mikä voisikaan olla parempaa?
En lähde analysoimaan jokaista kappaletta erikseen, vaan kiinnitän huomiota kahteen aspektiin levyllä: lauluun ja rumpuihin.
Ei tule kenellekään yllätyksenä, jos totean, että Rob Halford on yksi kovimpia solisteja koskaan, ja - tästä voidaan kiistellä ikuisesti - koskaan hän ei ole ollut yhtä epäinhimillisen kovassa iskussa kuin Stained Classilla. Jokaisessa kappaleessa tämä Metallijumala kirkuu, ulvoo ja laulaa sellaisella tavalla, että ei voi kuin ihmetellä mistä kaikki tuo mökä kumpuaa. Erityinen suosikkini on Exciterin loppu, jossa samaa, varsin yksinkertaista säettä toistetaan kerta toisensa jälkeen korkeammalta, kunnes järki lähtee; samoin Beyond...in herkät kohdat toimivat kuin kuuma voiveitsi.
On todella sääli, että Les Binks ja Judas Priest eivät tehneet yhteistyötä kuin kahdella levyllä, sillä hänen soittoaan on suuri ilo kuunnella: koukkuja ja oivalluksia on, mutta koskaan eivät fillit tai kikkailut mene kappaleen edelle - asia, jota Rushin jäppiset eivät tunnu ymmärtävän. Niin tai näin, Les Binks on liekeissä ja hänen soittonsa vaikutus kuuluu kaikkialla metallissa nykypäivänä: vaikka Ian Paice - mm. - on käyttänyt ennen Binksiä tuplabasareita, uskon Exciterin olleen monille kuitenkin ensimmäinen kohtaaminen niin nopean ja aggressiivisen rumputulen kanssa. Ja, kuten metallissa aina, kun kuulee rajuinta mitä siihen asti on tehty, on itse tehtävä rajumpaa - tämä on metallin kehitystä ruokkiva elementti.
Jos joku heikkous pitää levyltä löytää, niin kansi on ruma (anteeksi annettavaa, koska levy on vuodelta 1978) ja kitarasoundi on edelleen hieman ohut, joskaan kappaleet eivät tunnu vaativan paksumpaa soundia (ja levy tosiaan on vuodelta 1978). Levyn ikä ei täysin anna anteeksi rumaa kantta - Pink Floydin levyjen kannet näyttävät edelleen hyvältä - mutta ainakin se antaa mahdollisuuden kohauttaa harteita ja antaa asian olla. Kuitenkin: kuka arvostelee levyn tai kirjan sen kansien perusteella?
Stained Class on minulle se Judas Priest -levy, johon yhtyeen seuraavia tuotoksia vertaan. Stained Class on proge, mutta ei liian; se on suoraviivainen, mutta ei liian; se on kaupallinen, mutta ei liian. Kaiken kaikkiaan se on vain pirun hyvä levy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti