Anna kun selitän kantaani hieman.
Tony Iommi on ilmiömäinen kitaristi, mutta Ritchie Blackmore muutti tavan, jolla kitaraa pahoinpideltiin sooloissa - hän taitaa olla kaikkien nykyisten "kitarasankarien" isä (mm. Timo Tolkki on sanonut haastattelussa, että hän tarttui kitaraan Blackmoren soitosta innostuneena; epäilen myös, että Eddie Van Halen soittaisi kuten soittaa ilma Blackmorea). Tämä jako pätee kaikkiin Mk. II -jäseniin ehkä Roger Gloveria lukuun ottamatta: Bill Wardin rumputyöskentely on monesti lähempänä jazzia kuin nykyistä metallirumpalointia, missä Ian Paicen suoraviivaiset kompit ja fillit kaikuvat nykyäänkin kaikkialla rockissa; Jon Lordille ei Sabbathissa ole "vastinparia", mutta hänen ja Blackmoren soolotaistot ovat varmasti olleet innoituksena Judas Priestin kitaristeille K.K. Downingille ja Glenn Tiptonille, joiden inspiroimina mm. Iron Maidenissa on aina ollut vähintään kaksi kitaristia; Ozzy Osbourne on tulkitsija täynnä tunnetta, Ian Gillian on tekninen, korkeuksiin kurkottava revittelijä. Selvennän ajatteluani (vielä) hieman: Ozzy, jonka ääni on uniikki edelleen tänäkin päivänä, ei ole teknisesti huono laulaja, mutta hänen vahvuutensa on tunne, jonka hän esim. Black Sabbathissa tai War Pigsissä loihtii esiin; Ian Gillian ei ole "tunteeton" suorittaja (kuten huomataan erityisesti Child in Timessa), mutta hänellä laulamisessa on aivan toiselle tasolle menevä tekninen suorittaminen/revittely kuin Ozzylla.
Jälleen, kumpikaan ei ole parempi tai huonompi kuin toinen - ne ovat vain erilaisia lähestymistapoja musiikkiin.
Deep Purplen In Rock on - nimensä mukaisesti - rock-levy: se on nopea, se on rankka (etenkin aikansa mittapuulla), se on erinomainen levytys, mutta metallia se ei ole. Vaikka biisit ovat nopeita ja vihaisia (Speed King, Hard Lovin' Man...), tunnelma ei ole raskas, kuten Sabbathilla. En vähättele Deep Purplen merkitystä metallin kehitykselle - päinvastoin! Sabbath loi nykyisen metallin tunnelmapohjan - sen kaiken takaa esiin puskevan uhkaavan, suorastaan pelottavan ilmapiirin - mutta Deep Purple toi metalliin raivon, nopeuden ja virtuoosit. In Rock kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan "metallistin" yleissivistykseen siinä missä Black Sabbath ja Paranoidkin, vaikka kaikki kolme levyä ovat keskenään hyvinkin erilaisia.
Minun täytyy myöntää, että ennen eilistä, jolloin laitoin In Rockin soittimeeni pyörimään (kyllä, minä käytän yhä Sonyn Walkman D-NE300 -cd-soitinta), olin ylenkatsonut levyä hyvänä, mutta Machine Headin ja Perfect Strangersin varjoon jäävänä kokonaisuutena, mutta kantani on nyt muuttunut: kolmikko on tasoissa, vaikka ovatkin hyvin erilaisia levyjä! In Rockin hienous on se, että kun Speed King alkaa, bändi ei anna mitään armoa kuulijalle, vaan pitää tiukasti mukanaan aina Hard Lovin' Manin valeloppuihin asti; se on varsin armoton levy tässä mielessä. Lisäksi kokeellisten ja uniikkien (enkä nyt sano, että majesteettinen Child in Time ei olisi kokeellinen tai uniikki) Black Sabbathin levytysten jälkeen In Rock on selkeä "suoraviivainen" hard rock -levy, jossa kaikki - ainakin melkein - on tehty oikein.
Muutama huomio levystä: soitinbalanssi on ajoittain hieman hukassa ja kappaleet ovat levytettyjä jamitteluja. Siinä missä Black Sabbathin kaksi ensimmäistä levyä ovat suorastaan soitinbalanssin esimerkkitöitä, In Rockissa rummut ovat vaarassa kadota muiden alle: esimerkiksi Speed Kingin pääriffin alkaessa tarkistin oliko kuulokkeitteni plugi huonosti kiinni, koska rummut - vaikka ovat siellä - ovat erittäin hiljaisella eikä Ian Paicen työskentelystä tahdo ottaa selvää. Muissa kappaleissa balanssi on paremmin hallussa, mutta ensijärkytys voi olla melkoinen. Toinen huomioni on biisien jamittelu-tausta; jälleen se, onko tämä hyvä vai huono asia, riippuu kuulijasta - itse olen neutraali. Kun tietää, että Deep Purple on yleisön edessä saattanut venyttää seitsemän minuuttia pitkän Hard Lovin' Manin viiteentoista minuuttiin, jopa yli, kappaleet alkavat tuntua pahimmista rönsyistä siistityiltä jameilta. Ainakaan Deep Purple ei ole "vain" esittänyt kappaleitaan yleisölle illasta toiseen, vaan jokaisena kertana sama biisi löytää uusia uria ja ulottuvuuksia - haittapuolena on se, että jamittelut voivat mennä mihin vain suuntaan, jopa huonoon suuntaan.
Viimeinen valituksen aihe ei suoranaisesti liity levyyn itseensä, mutta on kuuntelukokemukselleni ollut akuutti: varsinaisia kappaleita In Rockilla on seitsemän, mutta haluatko arvata kuinka monta raitaa levyllä on? Annan sinulle hetken miettiä vastaustasi.
Väärin, niitä on 20. Kyllä, aivan oikein: kaksikymmentä. Reiluuden nimissä on sanottava, että joukossa on studio-keskusteluja, mutta mikään ei mielestäni oikeuta tätä: bonus-biisit rikkovat levykokonaisuuden ja vain harvoin tuovat mitään uutta tai mielenkiintoista. Kokonaisuus on tärkein, minulle. Ymmärrän toki sen, että bonus-biisejä laitetaan levylle, jotta saataisiin naavaparrat hankkimaan levy, joka heillä jo on, mutta siinä tapauksessa bonusbiisit voisi laittaa kokonaan omalle levylle, jotta kaltaiseni ensikertalaiset voivat sivuuttaa ne helpommin. Lisäksi, bonus-biisit In Rockilla ovat samoja kappaleita kuin levyllä, mutta "remixejä" tai "piano-versioita". Miksi? Ainoa bonus-biisi, jonka olen levyltä valmis antamaan anteeksi, on Black Night, mutta sekin vain sen takia, että tämä klassikko ei kuulu mihinkään alkuperäiseen levykokonaisuuteen, vaan julkaistiin pelkkänä singlenä. Tällöin ymmärrän ja hyväksyn bonukset.
Loppukaneetiksi: In Rock on valtaisan hyvä levy, erinomainen. Jos muutama pieni ongelma olisi hiottu tai hoidettu paremmin, sanoisin, että kyseessä olisi kympin levy, mutta - kuten Paranoidin kanssa - muutama pieni asia pilaa muuten täydellisen rajoilla liikuskelevan kuuntelukokemuksen juuri sen verran, että ultimaattisen levytyksen mestaruusvyö jää perimättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti