Kappaleet ovat tylsiä, keskitempoisia muka-radioystävällisiä, mutta tekeekö se niistä suoranaisesti huonoja? Rat Bat Blue ei ole millään mittarilla hyvä kappale, mutta sen pääriffi on - vaikka kuinka vihaankin sitä ja kappaleen täysvaltaisesti laiskaa sanoitusta - hyvä, ei nerokas mutta hyvä. Siedettävä, ainakin. Smooth Dancer taikoo esiin tuttua groovea a'la Space Truckin', mutta ei jää mieleen sen kummemmin. Kappaleet ovat unohdettavia, sieluttomia ja - paremman termin puutteessa - munattomia: niissä ei ole särmää, vaan kaikki kulmat on pyöristetty, rosoreunat hiottu ja tikut hinkattu pois. Fireballin kappleet olivat tylsiä ja munattomia, mutta ainakin niistä kuuli, että yhtye yritti jotakin, vaikka se jokin jäi saavuttamatta. WDWTWAn kappaleet sen sijaan tuntuvat siltä, että yhtye on mennyt studioon tekemään "varman" rahakoneiston levy-yhtiölle, ja yrittänyt tehdä koko levystä helposti lähestyttävän.
Ja, kuten sanottua, taso lipsuu. Toisinaan sitä samaa Deep Purple -taikaa on tallella: Ian Gillian revittelee, Blackmoren tatsi on tallella ja niin edelleen. Mutta jotakin puuttuu - ja se jokin on into. Kukaan ei välitä millaista musiikki on, kunhan rahaa tulee - ehkä se ei ole totuus, ehkä joku jossakin todella välittää WDWTWAn kappaleista, pitää niitä parhaina sävellyksinä koskaan, mutta tämä on vain minun näkemykseni ja mielipiteeni asiasta.
Jopa levyn vihkosessa kerrotaan yhtyeen sisäistä ongelmista levynteon aikoihin, joten se ei liene mikään salaisuus. Ja, kuten sanottua, se kuuluu kaikesta; veikkaan, että ainoat asiat tuotannossa, joista se ei kuuluisi, ovat tuotanto (miksaus, soundipolitiikka jne.) ja markkinointi. Retorinen kysymys: miksi Smoke on the Water oli valtava hitti; entä Black Night? Miksi sitten Woman from Tokyo, joka on paljon "radioystävllisempi", ei ole? Juuri siksi: koska joku on kysynyt nämä tismalleen samat kysymykset aiemminkin. Joku, jossakin välissä, on istunut alas, tuijottanut kattoon ja kysynyt nämä kysymykset - ja juuri samasta syystä kaikki meni pieleen. Woman from Tokyo on tylsä, mitäänsanomaton ja harmaa kappale, joka toimii taustamusiikkina - se ei ärsytä, mutta se ei myöskään ihastuta.
Kuten aloitin sanomalla, WDWTWA ei ole huono levy, mutta se ei myöskään ole hyvä. Riffit eivät ole huonoja, mutta ne eivät myöskään ole hyviä. Kappaleet eivät ole nerokkaita rock-klassikoita, mutta ne eivät myöskään ole huonon maineensa veroisia. Lopulta, kaiken narinan jälkeen, olen sitä mieltä, että WDWTWA on vähemmän huono kuin Fireball, mutta silti kuuntelen mielummin Fireballia, koska siitä kuuluu se, että yhtye yrittää kovasti onnistua, tehdä seuraajan menestyneelle levylleen.
P.S. Tämä päättää mini-Black-Sabbath-&-Deep-Purple-maratoonini. Mietteitä matkan varrelta - koko tästä prosessista jne. - kasaan jokaisen vuosikymmenen päätteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti