Black Sabbath - Black Sabbath (1970)

Sataa, kirkonkello soi taustalla. Ukkosen voimistuessa Tony Iommi alkaa soittaa kitarallaan hidasta, massiivista ja äärettömän raskasta riffiä, jota "Geezer" Butler bassollaan ja Bill Ward rummuillaan tukevat. "What is this that stands before me / Figure in black that points at me" - näillä riveillä Ozzy Osbournen suorastaan mystinen, hypnoottinen ääni liittyy mukaan.

Täten alkaa Black Sabbathin esikoislevy (joka on nimetty - tai jätetty nimemättä - bändin mukaan) ja sen ensimmäinen kappale, sekin nimeltään Black Sabbath. Kuinka paremmin aloittaakaan suuri blogi-urakkani kuin miljoonia kertoja ensimmäiseksi todelliseksi metalli-levyksi väitetyllä mestariteoksella! Onko minulla mitään pienintäkään mahdollisuutta tehdä oikeutta levylle, josta kokonaisen musiikkigenren voi katsoa syntyneen?

Ei ole.

Mutta oikeastaan en edes yritä sitä, vaan tahdon vain nähdä miltä levy minusta kuulostaa tällä hetkellä. Jos et ole kanssani samaa mieltä, hyvä on, en katso mielipiteesi vähentävän ihmisarvoasi, ja toivon sinun tekevän samoin.

Black Sabbath -kappale lienee ensimmäinen täysiverinen metalli-kapple, joka on koskaan levytetty. Tämä ei tarkoita sitä, että mitään, mitä ennen kyseistä kappaletta on tehty, ei olisi jollakin tasolla metallista: Helter Skelter, Born To Be Wild, Wagnerin sinfoniat... varsin heviä kamaa kaikki, mutta en usko, että mikään edellä mainituista sävellyksistä on koskaan yltänyt yhtä uhkaavaan, raskaaseen ja suorastaan pahansuopaan tunnelmaan, mikä Black Sabbath -kappaleesta huokuu. Ehkä asialla on jotakin tekemistä kappaleen käyttämän "paholaisen skaalan" (tritonuksen "diabolus in musica") kanssa, en tiedä.

Loppulevy ei kuitenkaan ole kovin metallinen, mikä ei oletusarvollisesti ole huono asia: The Wizard on bluesmainen, Behind the Wall of Sleep, N.I.B., Evil Woman ovat varsin rokahtavia, Sleeping Village tunnelmapala, The Warning proge-eepos. Kun sanon, että levyn nimikkobiisi on levyn metallisin ja raskain rypistys, en sano, että muut kappaleet olisivat huonoja, ei missään nimessä! Esimerkiksi Sleeping Villagen tunnelmointi, joka räjähtää Led Zeppelin -vaikutteiseen riffiin, on erinomainen; samoin N.I.B.:n bassointro, jonka jälkeen Ozzy alkaa kertomaan Luciferin rakkaustunnustusta. Kaikenkaikkiaan levy kantaa hyvin koko (lyhyen, myönnetään) kestonsa, eikä kertaakaan tule olo, että tämä kappale on samanlainen kuin edellinen, mutta eri soinnuilla, tai että tämä kappale ei kestä koko mittaansa.

Black Sabbath -levyn viehätys on osaltaan sen raa'an soundin ansiota. Vaikka ei tietäisi, että koko levy on äänitetty kahdessatoista tunnissa käytännössä livenä ja kymmenen punnan budjetilla, sen kuulisi heti: soundi on niin dynaaminen, selvä ja kouriintuva. Tässä mielessä levy on lähellä livelevyä, ilman (ärsyttävää) yleisön älämölöä, ja varsin hyvä dokumentti siitä, miltä Black Sabbath on kuulostanut livenä pienessä englantilaisessa pubissa. Nykyisellä Pro-Tools -aikakaudella, jolloin kahden kappaleen äänittäminen alusta loppuun viikonlopussa on erinomainen suoritus, levynteko kahdessatoista tunnissa on täysin älytön - eihän niitä virheitä ehdi hioa silloin pois! Siinä onkin suuri osa näiden varhaisten levyjen viehätystä: soundi ei ole täydellinen, soittajat eivät ole kuin mekaanisia koneen osia, jotka suorittavat riffit talteen, vaan eläviä muusikoita virheineen ja erheineen.

Otetaan esimerkki: Bill Wardin rumputyöskentely on hyvin erilaista kuin  mitä nykyisillä levyillä kuulee, koska hänen soundiaan ei ole hiottu kymmeneillä mikeillä juuri oikeanlaiseksi, vaan lautaset kuuluvat toisinaan ärsyttävän kovaa ja särkyneesti. Kuten livenä, kuten oikeilla rummuilla oikeasti soittaessa.  Toinen esimerkki: kun Tony Iommi aloittaa jonkin tavaramerkki-sooloistaan, muut kitarat katoavat, koska muita kitaroita ei ole, jäljelle jää vain basso ja rummut - näin on mahdollista arvostaa sekä basisti- ja rumpalityöskentelyä, mutta myös sooloa itseään.

Soundeista vielä sen verran, että levyllä soittimet ovat mielestäni erinomaisessa balanssissa: kaikki kuuluvat eikä mikään dominoi. Nykyään pahimmissa tapauksissa - sanotaan esimerkiksi Bolt Throwerin ...For Victory -levy, mikä on musiikillisesti erinomainen tuotos - kitaramuuri on niin paha, että bassoa ei voi kuulla ellei sitä oteta pois (*kröh*Metallica*kröh*And Justice For All*kröhkröh*). Toisaalta esimerkiksi grindcoressa on toisinaan se ongelma, että rumputuli hukuttaa kitarat alleen. Malmsteen puolestaan on keikoillaan säätänyt kitarat niin kovalle, että rummut eivät kuulu eturiviä pidemmälle, jos sinnekään - toisaalta Ynkkä on Ynkkä.

Black Sabbathin esikoislevy olisi voinut pahassa tapauksessa painua unohduksiin, jäädä vaille sen ansaitsemaa tunnustusta ja merkitystä koko metalli-genren esi-isänä... jos se ei olisi alkanut yhtä väkevällä kappaleella. Ajatusleikki: mitä jos Black Sabbath -kappaleen sijaan levy olisikin alkanut The Wizardin huuliharpulla? Luulen, että levyn viehätys tulee osaltaan sen soundista, ensimmäisen kappaleen tehosta (joka on varmasti ollut valtava aikalaisille, joille rankinta musiikkia siihen asti oli ollut The Doors tai The Beatlesin kappale Helter Skelter) mutta myös sävellystyön korkeasta laadusta, sillä ei ole mitään epäilystä siitä, että kun Sleeping Village räjähtää riffiin, tai kun Ozzy hätääntyneenä pyytää "Please, God help me!" Black Sabbathissa bändi ei olisi tiennyt mitä se on tekemässä.

Tässä levyssä on tehoa, joka on säilynyt yli neljäkymmentä vuotta. Älä usko vain minua, vaan sulje verhot ja kuuntele nimikkokappale, silmät kiinni, volyymit kaakkoon osoittaen.