Fireball ei ole huono levy, mutta se ei myöskään ole hyvä. Fireball ei ole poppia tai iskelmää, mutta se ei myöskään ole hard rockia, heavy metallista nyt puhumattakaan.
Levy alkaa erinomaisesti yhtyeen - ja kenties koko aikakauden - rankimmalla kappaleella, Fireball. Ian Paice takoman tuplabasarikompin (!) päälle rakennetaan varhaiselta speed metallilta haiskahtava sävellys, jonka ainoa miinus kirjoissani on Roger Gloverin bassosoolo (ainakin pisteet siitä, että Gloverille annettiin tilaa revitellä, nousta hetkeksi edes parrasvaloihin). Erinomaisen aloituskappaleen jälkeen on varaa toivoa paljon, mutta valitettavasti levy taantuu rajusti: pian kuulija huomaa, että jokainen biisi on tylsempi ja - sanotaan niinkuin asia mielestäni on - huonompi kuin edellinen; pohja saavutettaan Anyone's Daughterissa. No No No on vielä ihan kelvollinen tuotos - hengähdys raivokkaan Fireballin jälkeen - mutta The Muleen mennessä ymmärtää, että Fireball oli raikas poikkeus, ei No No No.
Suurin ongelma - minulle, ainakin - on se, että levy ei ole hard rockia, vaan... Niin, mitä se on? Demon's Eye on lähellä bluesia, Anyone's Daughter on kantria, The Mule psykedeelistä rockia. Kutsutaan levyä vaikka pelkästään "rock-levyksi", mutta se silti jättää ongelman: biisit rönsyilevät kukin vuorollaan ties minne suuntiin. Kolme yllä mainitsemaani kappaletta ovat peräkkäin - tämä häiritsee kuuntelukokemusta, ainakin minulla. Samoin In Rockilla ihastuttaneet soolokilpailut ja huikeat instrumentaaliosuudet ovat menettäneet paljon vuodessa: missä on Child in Timen c-osan kaltaiset dramaattiset, pauhaavat tilutukset, musiikilliset tarinat? Vastapainoksi Fireball tarjoaa The Mulen paikallaan junnaavia, auta armias kuinka pitkään venyviä instrumentaatioita! Fools ei edes tahdo lähteä käyntiin, ollenkaan, vaan pakottaa kuulijan odottamaan yli puolitoista minuuttia keskinkertaista rock-riffiä, jollaisia Blackmoren luulisi kirjoittavan unissaankin - tämän jälkeen biisi taantuu taas mitättömään tunnelmointiin vailla tunnelmaa.
Ian Gillian, joka repi In Rockilla kaiken irti äänihuulistaan, mitä niistä inhimillisesti saattoi repiä, tyytyy vaatimattomampaan ilmaisuun. Kyllä hän hyvin laulaa - esim. Fireball tai Fools - mutta missä ovat riipivän korkeat kirkaisut, joita kuulija ihmettelee suu auki? Myöskään Blackmore ei tunnu irroittavan kitarastaan sulosointuja sooloihinsa, ei hirmuisia vingutuksia keskelle sweeppejä.
Ehkä olisi oikeutettua kutsua Fireballia Deep Purplen proge-levyksi, koska lähes poikkeuksetta jokaisessa kappaleessa on jokin erikoinen ratkaisu, joku odottamaton käänne tai hidasteleva c-osa, joka pakottaa kysymään syytä, merkitystä ja tarkoitusta. Voisin hyvin kuvitella, että bändillä on ollut kovat paineet tehdä seuraaja In Rockille, joten he päättivät tietoisesti mennä toiseen suuntaan, etäännyttää itsenä edellisen levyn kasaamista paineista; tätä taustaa vasten Fireballin olemassaolo sellaisena kuin se on, on ymmärrettävissä mutta ei hyväksyttävissä. Minulle Fireball on keskinkertainen levy, joka sopii ajoittain taustamusiikiksi, mutta In Rockin jälkeen seuraava albumi? En voi olla kysymättä: mitä on tapahtunut välissä, mikä on ollut se suuri ongelma levytysprosessissa, mikä on johtanut tällaiseen lopputulokseen? Jopa Blackmore itse on sanonut, että Fireball on erehedys Deep Purplen diskografiassa.
Jos Deep Purple olisi jatkanut Fireballin kaltaisten levyjen tekoa, tuotosta voisi pitää ymmärrettävänä kehityskaaren, välilevynä In Rockin jälkeen, mutta kun seuraavan vuonna, 1972, yhtye julkaisi Machine Headin samalla kokoonpanolla... Nyt, Fireball on vain epäonnistunut kokeilu etäännyttää yhtye edeltävästä, täydellisyyttä hipovasta levystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti