Ei, Fiction ei ole mitään radiorokkipoppia, vaan kappaleet ovat edelleen varsin monipolvisia ja syvyyttä on tarjolla enemmän kuin kaikilla maailman recklessloveilla ja vanhaleneilla yhteensä. Silti, kun levyä vertaa Characteriin, sen koukut ovat enemmän pinnalla, jatkuvasti läsnä ja ne tarraavat edeltäjäänsä selkeämmin takaraivoon. Fiction on levy, jonka kyllä käsittää ensimmäisellä kerralla ja siitä saa hyvän otteen vahvojen koukkujen avulla, mutta kun levyä kuuntelee enemmän, toistuvasti, tasaisin väliajoin siihen palaten, kappaleiden - ja samalla koko levyn - syvyys alkaa hahmottua. Se ei ole upottava suo a'la Character, jota pitää vuosikausia polkea päästäkseen edes hitusen eteenpäin, vaan jokaisella kuulijan ottamalla askeleella on merkitystä. Päätä ei tarvitse takoa seinään, vaan senkus kulkee oven kautta.
Pidän Fictionista jokaisella kuuntelukerralla enemmän. Tällä hetkellä se tuntuu Damage Donen jälkeen parhaalta Dark Tranquillity -levyltä. Kyllä, sanoin tuon, mutta tahdon samalla muistuttaa, että 1990-luvun puolenvälin tekeleet ovat jääneet minulle etäisiksi, koska en omista esimerkiksi The Gallerya - kuinka vaikeaa klassikon metsästäminen voi olla, kun kohta kymmenen vuoden on/off -tyylisen etsimisen jälkeen em. levyä ei ole vielä käsiini (siedettävään hintaan) sattunut? Lahjoituksia otetaan vastaan, jos koet, rakas Lukijani, tämän suureksi vääryydeksi.
Fictionin hienous on sen monipuolisuudessa ja samalla linjakkuudessa: vaikka kappalemateriaali vaihtelee hyvin suurella skaalalla, paketti pysyy koko ajan kasassa, ja The Misery's Crownin popahtava koukku, Nothing to No Onen blastbeat sekä Inside the Particle Stormin tunnelmointi eivät koskaan tunnu irrallisilta kokeiluilta tai gimmickeiltä. Levykokonaisuus edellä, mutta yksittäisten kappaleiden tarpeita ja ehtoja unohtamatta - juuri niin kuin pitäisikin. Fiction on hieno teos, ja se voisi olla bändinsä paras, jos bändi ei olisi tehnyt Damage Donea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti