Amorphis - Eclipse (2006) & Silent Waters (2007)

Yhdistän sitten kahden levyn käsittelyt, eikä syynä ainakaan ole se, että Eclipse oli lipsahtanut väärälle vuodelle. Ei, vankkaan harkittu ratkaisu, tietoinen prosessi ja sitä rataa. Oli kuinka tahansa, nyt kun sitten mahdollisuus aukenee, käsitellään nämä kaksi levyä yhdellä kertaa - on siihen syitäkin.

Vuonna 2003 julkaistu Far from the Sun on Amorphiksen ehdottomasti heikoin tekele. Sillä levyllä soittaa yhtye, joka ei välitä, ei ainakaan paljoa, mitä on tapahtumassa; bändi, jonka sisäiset suhteet ovat rikki. Pasi Koskinen, eli Ajattaran Ruoja, lähtikin bändistä em. levyn jälkeen ja keskitti täyden huomionsa Ajattaraan - ja, kuten pari tekstiä aiemmin selvisi, siinähän kävi vallan upeasti. Nokkamiehen vaihto on kaikille yhtyeille kova pala, mutta Amorphiksen tunnusomainen soundi, kansanmusiikkimelodiat ja vuoteen 2003 mennessä kyydistä pudotetut örinät, eivät ole mikään helppo kombinaatio tulkita hyvin, kun fanit aina vertaavat vanhaan tuotantoon jne. Amorphis ilmoitti vuonna 2004 uudeksi nokkamiehekseen tuntemattoman rastapään, Tomi Joutsenen, ja lupasi uuden levyn seuraavalle vuodelle.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Eclipsen julkaisusta. Monet Lukijoistani varmasti muistavat, mutta otetaan kertauksena vielä: Eclipse löi luun kurkkuun kaikille epäilijöille. Se ei ollut pelkästään Amorphiksen paras levy sitten Tales from the Thousand Lakesin, vaan sen tulkitsi läpi mies, joka sopi paremmin yhtyeen keulille kuin Koskinen oli koskaan sopinut. Nykyään, 2016, Joutsen on kaikkien - siis kaikkien, aivan kaikkien - mielestä Amorphiksen ainoa oikea solisti. Muistan kuinka suuri häppeninki Eclipsen julkaisu oli, sillä kaikki läpi metalli- ja musiikkimedian paukuttivat levyn ja laulajan mahtavuutta, erinomaisuutta. Eikä syyttä: Eclipse on tiukka levy, alusta loppuun, eikä siitä sovi riisua ainuttakaan. Se on levy, joka ei kalpene vertailussa yhtyeen vanhimpien levyjen rinnalla, ja joka asetti tasovaatimuksen kaikille tuleville tekeleille - vaatimuksen, johon vasta Under the Red Cloud on yltänyt. Komeasta kansitaiteesta alkaen Eclipse on mestariteos, vilpittömästi; ja ei, en sano tätä sen takia, että yllätyin samalla tavalla kuin kaikki muutkin levyn tasosta (vaikka yllätyin, joskin viiveellä) tai nostalgisista syistä (perehdyin yhtyeeseen vasta myöhemmin, Tales from the Thousand Lakesin kautta, kuinkas muutenkaan), vaan koska Eclipse kuulostaa 2016 aivan yhtä hyvältä kuin 2006. Se ei ole Amorphiksen paras levy, mutta kauas se ei jää.

Vain noin vuotta myöhemmin Amorphis julkaisi uuden levyn, Silent Watersin. Se(kin) keräsi hyviä arvosanoja ja kehuja läpi metallimedian, vaikka Eclipsen kurkkuun takoma luu olikin höngitty pihalle siihen mennessä. Minulle, kuitenkin, Silent Waters on aina kuulostanut kiirehdityltä, juostenkustulta. Siinä on toki erinomaisia kappaleita - Weaving the Incantation, Silent Waters, Towards and Against - mutta kokonaisuutena se on sirpaleinen, epätasainen. Sen toki kuuntelee vaivatta alusta loppuun, mutta kun sitä vertaa - väistämättä - Eclipseen, ero on kiusallisen selvä: siinä missä edeltäjältä ei voi riisua yhtään biisiä, Silent Watersin loppupuolen lauluista toiset eivät jätä juuri mitään muistikuvaa takaraivoon. Levystä tulee fiilis, että yhtye on yrittänyt nopeasti tehdä Eclipse 2.0:n, mutta siinä missä edellistä levyä oli hiottu huolella musiikilliseksi ydinaseeksi, jatko-osa tehtiin tarpeettomalla kiireellä. En tiedä oliko näin - mistä sitä tietää, jos yhtye on hionut Silent Watersia Eclipseä pidempään - mutta puhtaasti musiikkia kuuntelemalla tällainen mielikuva syntyy. Toki, Joutsen laulaa edelleen yhtä hienosti, Amorphiksen erityisala (sovitukset) on edelleen huikealla tasolla ja niin edelleen, mutta aina planeetat eivät asetu oikeille paikoilleen, vaikka kalenteripäivä olisi sama.

P.S. Jos en sanonut sitä vielä riittävän selvästi, hanki Under the Red Cloud. Et kadu sitä.