Monille Summoning muuttui oudoksi ja vieraaksi, vääränlaiseksi, tällä vuosituhannella: siinä missä yhtyeen tyyli oli jo kakkoslevy Minas Morgulista asti ambient-vaikutteista black metalia termin väljimmässä mahdollisessa merkityksessä, Let Mortal Heroes Sing Your Fame ja etenkin Oath Bound riisuivat soundista kärinälauluja lukuun ottamatta kaiken metallisen. Jopa kitarat putosivat pois monilta raidoilta, ja Oath Boundin kutsuminen edes etäisesti metalliseksi (lauluja lukuun ottamatta) on käsittämätöntä. Sitä se myös on, jos totta puhutaan, mutta se ei tarkoita sitä, että Oath Bound ei olisi suosikkini Summoningin diskografiasta, koska se on. (Vaikea virke, pahoittelen, mutta tajunta virtaa parhaillaan niin mielenkiintoisia polkuja, että nyt on pakko seilata mukana.)
Oath Boundin hienous on siinä, että siinä kaikki se tunnelataus, mikä on aiemmin ollut vallitseva elementti yhtyeen soitossa, hiotaan täydellisyyteen. Levyn kuuntelu silmät kiinni pimeässä huoneessa tai kävelylenkki talvisessa metsässä Across the Streaming Tiden tahtiin on kokemus, jonka soisi kaikkien kohtaavan. Parhaimmillaan levy - ja bändi myös yleisemmin - on tunnelmoiden luomisessa, mielikuvien maalaamisessa: milloin pelkällä rumpukompilla luodaan kuva sotaan marssivista (örkki)armeijoista; milloin saman armeijan raadot makaavat suolla, jossa usva kietoo ne syleilyynsä; milloin lauletaan kuolleiden kuoron kanssa oodia elämälle. Kaikki nämä ajatukset, ideat ja mielikuvat syntyvät levyn mittaan, ja koska Summoningin musiikki pohjaa niin vahvasti kuulijansa tunteisiin, levyä ei voi kuunnella ruuhkametrossa tai muutenkaan arkisen aherruksen taustalla. Se vaati kaiken huomiosi, mielikuvituksesi, eikä päästä otteestaan ennen kuin tarina on kerrottu, taulut maalattu nuottien väreillä.
Minulle Oath Boundilla on kaksi selkeää kohokohtaa, joiden väliin jäävä osa levystä on toki hyvää ja laadukasta Summoningia, mutta juuri näihin kahteen kappaleeseen palaan, jos haluan pienemmän annoksen Summoningia, hitusen vain magiaa päivääni (samanlaisia kappaleita aiemmilta levyiltä ovat olleet Long Lost Where No Pathway Goes sekä Farewell): Across the Streaming Tide sekä yhtyeen paras yksittäinen sävellys, palanen neroutta, Land of the Dead. Missään välissä levyn kappalemateriaali ei notkahda, mutta näiden kahden vuoren väliin sijoittuu väkisinkin laakso, sillä kaikki vuoret näyttävät K2:n ja Mount Everestin välissä nyppylöiltä. Muita kiinnostavia ja huomionarvoisia kohtia levyllä ovat kokonaan örkkikielellä (kyllä, Tolkienin luomalla örkkikielellä) laulettu Mirdautas Vras sekä kuorot esittelevä Might and Glory.
Oath Bound on minulle se levy, johon väkisinkin koko yhtyeen muuta tuotantoa vertaan. Se ei ollut ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin, se ei välttämättä ole puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan onnistunein tekele (Stronghold saattaa olla parempi, en ole vielä päättänyt), mutta sen maalaamat tunnelmat ja esittelemät mielikuvat ovat vailla vertaa kaiken kuulemani musiikin edessä. Levy saattaa olla ajoittain hieman emotionaalisesti uuvuttavaa kuultavaa, sillä kun jokainen sekunti vaatii huomiosi täysin, reilusti yli tunnin kestosta osa vaikuttaa yliampuvalta. Mutta se ei ole, sillä jos levyltä irrottaa minkä tahansa kappaleen (mitä en suosittele tehtäväksi, koska levyt ovat aina kokonaisuuksia yadayadayada), se onnistuisi maalaamaan samoja tunnelmia, toimisi yksistäänkin. Oath Bound on musiikillista taikaa, simple as that.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti