King Diamond - Fatal Portrait (1986)

King Diamond on maailman paras bändi - tämä ei ole mikään yllätys kenellekään, joka minua tuntee yhtään, joten mikään shokeerava seitsenpäinen kiehuvasta merestä nouseva lohikäärme -paljastus ei ole kyseessä. Minulle yhtyeen diskografiasta ei löydy yhtään huonoa levyä (ainakin tällä hetkellä ajattelen näin, tulevaisuudesta en tiedä), vaan jokainen tuotos (jopa ne heikommat, ei-niin-täydelliset) nousevat pirun sarvien verran minkään muun bändin tuotannon yläpuolelle. Yksinkertaisesti voinkin sanoa, että King Diamondin musiikissa ja sen ulkopuolisissa seikoissa (levyjen kansitaide, lavashow, imago...) kaikki toimii.

Ei mennä nyt liikaa asioiden edelle, sillä Fatal Portrait (tai Fatal Poritat, kuten olen muusikoiden.netin listaan typonnut) on aina ollut minulle vähän heikompi levy. Tahdon kuitenkin muistuttaa, alleviivata ja huomauttaa, että sana "heikompi" ei tarkoita sitä, että levy olisi huono (onhan kyseessä King Diamond), vaan se kalpenee vertailussa yhtyeen muuhun diskografiaan. Osaltaan ei nyt suoranainen vähättelyni, mutta kenties lievä ylenkatsomiseni Fatal Portraitia kohtaan juontuu siitä, että se on samoissa kansissa erään toisen KD:n levyn kanssa...

Olen kuunnellut kaksi päivää yksinoikeudella työn ja vapaa-ajan ohessa Fatal Portraitia - olisihan sitä huonominkin aikaa voinut käyttää! Yhteensä levy on pyörinyt alusta loppuun Walkmanissani noin tusina kertaa: kun Haunted alkaa osoittamaan loppumisen merkkejä, palaan takaisin The Candleen. Mistään laiskuudesta minua ei siis voi syyttää... eihän?

Se, mikä erottaa Fatal Portraitin (lähes) kaikista muista King Diamondin levyistä, on fakta, että sillä ei ole yhtä tarinaa, joka kantaisi koko levyn läpi. Täten onkin helppo nähdä Fatal Portrait selkeänä puolimatkankrouvina matkalla Mercyful Fatesta kohti maestron "omaa" tyyliä; tätä havaintoa tukevat myös sävellykset itse (mistä kohta lisää). Toiset pitävät siitä, että kappaleet ovat "vain" kappaleita, mutta minulle se on ollut yksi pääsyistä miksi Fatal Portrait on jäänyt vähemmälle kuuntelulle verrattuna muihin levyihin - niin pahaksi on tarinafetismini (ei, tämä ei tarkoita sitä, että tyttöystävän pitäisi lukea Grimmin satuja alusvaatteissaan) mennyt.

Fatal Portraitin musiikillinen tyyli tuo mieleeni power metallin. Ehkä kuulen omiani tai olen vain ylianalysoinut levyn nyansseja, mutta minusta levystä paistaa läpi selkeästi Mercyful Fatea tai myöhempiä King Diamond -levyjä nopeampi poljento; tuplabasareita on lähes jokaisessa biisissä. Okei, tokihan The Jonahin pääriffi on vain ja ainoastaan doomia, mutta sekin kappale kiihdyttää aikanaan tempoa. Jos power metalinen assosiaationi sivuutetaan, olemme kaikki varmasti samaa mieltä siitä, että Fatal Portrait kuulostaa varsin erilaiselta verrattuna mihinkään muuhun maestron laulamaan levyyn - niin hyvässä kuin pahassa. Kuningas itse laulaa paremmin - uskomatonta kyllä - kuin MF:n levyillä, mutta sävellykset itse eivät elä ja solju samalla tavalla. Koko yhtye tuntuu hakevan omaa tatsiaan ja soundiaan - Andy La Rocquen sävellyksiä, esimerkiksi, ei ole ainuttakaan.

Fatal Portrait on helvetin hyvä levy täynnä yksityiskohtia, joihin voisin jäädä vallomaan vuosiksi, mutta se ei ole kuitenkaan samanlainen eksistentiaalinen hekuma, jollaiseksi mm. The Puppet Master ja tietenkin Abigail ovat minulle muodostuneet. Se on "vain" helvetin hyvä levy; sen kappaleet ovat "vain" helvetin hyviä kappaleita. Kuuntelen mielelläni Fatal Portraitin milloin tahansa - ja hehkutan vaikkapa Charonin tai Halloweenin kaltaisia mestariteoksia ohikulkijoille - mutta en unohda aikaa ja avaruutta sitä kuunnellessa, en uppoa levyyn.