Mutta se on samalla yksi Iron Maidenin melodisimpia levyjä - niin hyvässä kuin pahassa. Iron Maiden on aina ollut erittäin melodinen bändi, mutta Seventh Sonilla yhtyeen alkuaikojen punkahtava soundi on korvattu koskettimilla ja maalailevilla akustisilla kitaroilla; riffit ja melodiat on myös höystetty aiempaa maltillisemmilla - jos ei nyt easy-lisningmäisillä, niin helpoimmin lähestyttävillä - ratkaisuilla ja taustoilla. Melko kaukana ollaan Iron Maidenin tai The Number of the Beastin räväkkyydestä.
Siinä missä räväkkyttää on karsittu, tilalle on nostettu progelta haiskahtavia elementtejä; tietyssä mielessä Seventh Son kuulostaa kahdeksankymmentäluvun heavy metal -yhtyeen tribuutilta Pink Floydille ja kumppaneille. Jos tämän näkee ongelmaksi, omapa on häpeäsi, sillä todellisuudessa Eddien kouran puristavassa sydämessä sykkii aito raskasmetalli... jota on höystetty progella. Can I Play With Madness ei ole mitään muuta kuin heavy metallia parhaimmillaan, ja vaikka Infinite Dreams sisältääkin vaikutteita metallikentän ulkopuolelta, ei omissa silmissäni heikennä kappaletta. Kuten olen yrittänyt sanoa koko blogin ajan, olen valmis antamaan anteeksi aiemasta ja totutusta poikkeavan musisoinnin, jos muutos on tehty hyvin.
Ja Steve Harris kumppaneineen on aina osannut muutoksen jalon taidon. Seventh Son kuulostaa samaan aikaan tutulta ja turvalliselta sekä uudelta ja erilaiselta.
Minulla ei ole paljoa sanottavaa Seventh Sonista, koska kaikki on jo sanottu niiiiin moneen kertaan. Levy on mestariteos, kyllä, ja se on viimeinen "kultakauden" Maiden-tuotos. Kultakauden Iron Maidenista on näin ohimennen mainittava, että täytyy nostaa hattua sille kuinka erilaisia kaikki levyt (The Number of the Beastista Seventh Soniin) ovat. Vaikka kaikki kuulostavat keskenään hyvinkin erilaisilta, jokaisen tuotoksen tunnistaa kyllä yhä Iron Maideniksi. Se on taitavan sävellyksen merkki, se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti