Voisin lopettaa tähän, ja jos mielenkiintosi kuoli, voit jättää loput suosiolla lukematta, sillä mitä seuraa, on joukko epätoivoisia yrityksiä ymmärtää miksi Abigail on maailman paras levy, mutta toisaalta myös etsiä syitä miksi se ei olisi. Mutta tahdoin aloittaa toteamalla kantani aluksi, niin ei tarvitse arvuutella kuinka subjektiivinen/objektiivinen olen (tällä kertaa).
Kun kuulin Abigailin ensimmäistä kertaa, en oikein pitänyt siitä (olin kuitenkin 14 tai 15 vuotias, joten annettakoon se minulle anteeksi): falsettilaulua oli liikaa, tarina oli vähän niin-ja-näin, soundit suoraan -80-luvulta ja niin edelleen. Sitten, kuuntelu kuuntelun jälkeen, aloin ymmärtää minkä kanssa olin tekemisissä. Vuoden sisällä ymmärsin, että Children of Bodomin Follow the Reaper oli löytänyt vertaisensa. Nyt, 2014, kymmenen vuotta ensikuuntelun jälkeen, löydän uusia huomioita, ymmärrän uusia asioita Abigailista - se taitaa olla klassikon määritelmä.
Jokainen kappale, jokainen riffi, jokainen sekunti on syystä levyllä. Mitään turhaa ei ole, mutta mitään ei myöskään puutu - kaikki on levyllä, koska jokainen yksityiskohta tekee siitä paremman kokonaisuuden, mutta myös toimii omana yksityiskohtanaan. En usko, että kukaan huomaa ensimmäisen kymmenen kuuntelun aikana kuinka hienosti King mukailee ääntään vaikkapa Family Ghostin aikana indikoiden kuka hahmoista milloinkin on äänessä, mutta kun sen kerran kuulee... tajunta laajenee. Family Ghost on itsessään mielenkiintoinen biisi, koska se ei seuraa mitään varsinaista rakennetta, vaan riffit, säkeet ja soolot vain seuraavat toisiaan, mutta kertaakaan ei tunnu siltä, kuin kappale hapuilisi suuntaansa.
Sama pätee koko levyyn: se tietää tismalleen, mitä se on ja miten se on sitä parhaimmin. Kappaleet ovat uskomattomia yksilöitä, mutta kun ne sidotaan musiikillisesti ja etenkin lyriikallisesti toisiinsa, on kyseessä paketti vailla vertaa. Tarinasta pitääkin sanoa, että vaikka voisi kuvitella sen olevan vain pintapuoleinen ja summittainen (kauhu)kertomus, kyseessä ei kuitenkaan ole "vain" kronologinen tapahtumajono, vaan esimerkiksi The 7th Day of July 1777 on takauma (muu tarina sijoittuu vuoteen 1845), ja (SPOILERI!) introna toimiva Funeral voi olla myös outro. Mielenkiintoisena huomiona voin mainita, että oma teoriani sille, mitä "18 on 9" tarkoittaa on, että Abigailin syntyessä ensimmäistä kertaa, hän oli suvun yhdeksäs jäsen, ja Miriamin ja Jonathanin lapsi olisi kahdeksastoista... eli kahdeksantoista on yhdeksän. Myös nimeä Miriam Natias voi miettiä, jos huvittaa (vinkki: sukunimi pitää lukea toisella tavalla).
King laulaa levyn läpi kuin ääninäytellen kaikki hahmot - koskaan ei voi tietää mikä epäinhimillinen kirkaisu on luvassa seuraavaksi vai onko mahdollisesti tulossa lähes örinään verrattavaa murinaa vaiko mitä ihmettä. Mutta kaikki toimii, voi kuinka toimiikaan! Kitaristit Andy LaRocque ja Michael Denner soittavat paremmin yhteen kuin Judas Priestin tai Iron Maidenin maineikkaammat duot; Mikkey Dee taitaa olla yksi kovimpia metallirumpaleita, sillä kuinka vähän hän sooloileekaan ja kuinka pienellä arsenaalilla (pääasiassa pelkällä peruskokoonpanolla, fillitkin ovat pääosin snarella soitettuja), mutta kuinka paljon hänellä onkaan variaatiota soitossaan!
Pelkästään instrumentaatiosta puhumiseen voisi käyttää vuosia, mutta se tuskin lienee tarpeen. Ainoa pikkiriikkinen miinus levyllä on sen soundipolitiikka, joka on varsin kasari, mutta minua soundimaailma ei ole koskaan haitannut, joten väliäkö tuolla? Basisti Timi Hansen on ainoa bändin jäsenistä, joka ei nouse parrasvaloihin, mutta ehkä niin on hyvä, koska muuten levy saattaisi sortua ns. Dream Theater -syndroomaan, eli kun jokainen on virtuuosi ja haluaa huomiota soittoonsa, musiikki hukkuu soitinrunkkaukseen. Abigaililla kaikki palvelee tarinaa, kokonaisuutta.
Kumarran, kiitän ja pyydän anteeksi kritiikittömyyttäni. Harvoin sitä kohtaa kuitenkaan LIKI täydellisen (täydellistä ei olekaan) levyn. Jopa kansi on komeaa katsottavaa ja luo oman, uniikin tunnelmansa. Näiden sanojen myötä tapaamisiin, seuraavaan kertaan:
"That's the end of another lullabye
Time has come for me to say goodnight"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti