Judas Priest - Turbo (1986)

Turbo taitaa olla yksi heavy metallin historian suurimpia ja kuuluisimpia "selloutteja" - levyjä, joilla yhtye siirtyy kertaheitolla piirun jos muutamankin verran popin suuntaan musiikillisella kentällä. On totta, että Turbon kappaleet ovat täynnä suoraviivaisia, rokkaavia ja kertosäepainoitteisia sävellyksiä, mutta se ei tee levystä itsessään huonompaa - erilaisen kylläkin, mutta ei absoluuttisesti huonompaa.

Minusta Turbo on hyvä levy, jos sen ottaa sellaisena kuin se on. Jos hyväksyy sen, että se on erittäin kaukana Defenders of the Faithin tai Stained Classista nyt puhumattakaan, levy ei ole huono. Siinä on pelkästään "hittihakuisia" biisejä, joiden kertosäkeet on tehty mukana laulettaviksi ja karjuttavaksi. Levyn heikoin kappale on - erikoisesti - heti alkuun se tunnetuin veto, Turbo Lover, joka ei tunnu menevän minnekään, vaan valloo tylsämielisessä ja laiskassa sointujen soittelussa. Muut kappaleet ovat selkeämpiä, virtaviivaisempia ja rokkavampia; jos levyn tyyliin haluaa tutustua, suosittelen kuuntelemaan mielummin Locked Inin (joka on levyn toinen musavideo- ja sinkkubiisi) kuin sen kuluneen Turbo Loverin. Parental Guidance on levyn lyriikallisesti kantaaottavin biisi, ja kritiikki osuu suoraan PMRC:n kasvoille, koska Eat Me Alive oli joutunut "Filthy Fifteen"-listalle.

Muista kappaleista erilainen - ainakin periaatteessa - on kuusiminuuttinen Out in the Cold, joka on levyn "eepos". Käytän sanaa varsin löyhästi, koska Out in the Cold on pikemminkin hidastempoisempi ja pidemmällä introlla ja c-osalla varustettu biisi, joka on muuten erittäin pitkälti samanlainen kuin muutkin biisit. Se, mikä "vanhan koulukunnan faneilla" nostaa niska- ja miksei myös palliakarvat pystyyn, on biisissä/levyllä suurissa määrin viljelty syntikka-kitarasoundi (vihkosessa sanotaan, että kyseessä tosiaan on syntikkasoundi, joka soitetaan kitaralla, mutta ihan tavallinen kasarisyntikka se käytännössä on). Ymmärrän kyllä kuinka tämä kuulostaa "väärältä" Defenders of the Faithin jälkeen, mutta jos on valmis katsomaan erilaisuuden ohi, levy on huomattavasti paremmin sävelletty ja sovitettu kuin umpipaska Point of Entry, joka myös oli irtiotto edeltävästä levystä.

Turbo ei ole huono levy, mutta se tuntuu syrjähypyltä, mutta tämä fiilis on anakronistinen: aikanaan (1986) on voinut tuntua, että umpihevi Defenders of the Faith oli poikkeus koko -80-luvun jatkuneessa trendissä kohti popimpaa ilmaisua.  Se, että nykyään Turbo näyttää olevan väärässä paikassa Judas Priestin diskografiassa Defenders of the Faithin ja Ram It Downin välissä, on harha - aikanaan kukaan ei tiennyt, että Priest menisi takaisin (ja hirmuisella rytinällä, at that) heviin. Juudas Pappi olisi voinut myös jatkaa Turbon viitoittamalla tiellä.