Machine Head - Bloodstone & Diamonds (2014)

Enpä ole aiemmin ajatellut, mutta verikivet (bloodstone) ovat timantteja, joita käytetään ei-niin-laillisten kauppojen vaihdannan välineinä - ainakin itselleni termi liittyy tiukimmin palkkamurhaajiin ja -sotilaisiin Afrikassa. Eli, käytännössä, levyn nimi on Timantti & timantteja. Siinä tämän päivän ekskursio turhanpäiväisiin havaintoihin.

Machine Headin kultakausi oli vuosien 2007 ja 2014 välillä ja kattoi kolme levyä. Näistä kolmesta kaksi ensimmäistä (The Blackening ja Unto the Locust) ovat aika tasalaatuisia, joskin erilaisia keskenään, ja on enemmän henkilökohtainen preferenssi kuin varsinainen statement kummasta pitää enemmän. Bloodstone & Diamonds on myös erittäin hyvä levy, vaikka harva kiistää sitä, etteikö se olisi selvästi tasonpudotus kahdesta edeltäjästään. Isoin ongelma levyssä on sen pituus: 70 minuuttia on yksinkertaisesti liikaa lähes mille tahansa levylle, ja kun ottaa järjettömän mitan huomioon, Bloodstone & Diamonds sietää sen yllättävänkin hyvin. Yksi syy tähän suhteelliseen intuition vastaiseen toimivuuteen on se, että levy tuntuu todella tarvitsevan kestonsa: se ei ole pelkkää ylipitkää biisiä ylipitkän biisin jälkeen (kuten monet progemmat levyt) eikä liian suuri keko biisejä (kuten muuan tuoreempi Machine Head -levytys). Siitä huolimatta aion väittää, että Bloodstone & Diamonds olisi parempi levy, jos siltä leikkaisi yhden tai kaksi biisiä välistä pois. Mutta mitkä?

Alku on kova: Now We Die on loistava eikä hetkeäkään liian pitkä, Killers & Kings välttämätön suoraviivaisempi ja runnovampi ralli, Ghosts Will Haunt My Bones ja Night of the Long Knives jossakin kahden edellisen välillä. Alkupuolen tähtihetki on kuitenkin, aika isolla marginaalilla, melankolinen, kaunis ja tunnelmallinen Sail into the Black, joka on myös levyn pisin biisi  (8,5 min), joten se siitä ylimittaisten biisin argumentoinnista. Levyn päätösbiisi (yhdistettynä biisinvaihtumisbiisiin*/introbiisiinsä Imaginal Cells) Take Me Through the Fire on jälleen sitä taattua Machine Head -timanttilaatua. Jossakin näiden kansien välillä on filleriä, mutta tuo filleri ei taatusti ole In Comes the Flood tai Game Over. Minun on otettava tauko ja mietittävä tätä.

Pidin vartin tauon ja olen tullut siihen tulokseen, että fillerin on oltava joko Eyes of the Dead tai Damage Inside. Ehkä molemmat. Eyes of the Dead alkaa hyvin, hienolla maalailevalla introlla, mutta ei saa käytettyä sitä riittävästi edukseen ja muut osat biisiä ovat varsin helposti unohdettuja. Damage Inside on levyn erikoisin ralli, yksistään Robb Flynnin laulua, vähän kitarasooloa ja sointumatto pohjalla, mutta se on liian pitkä kolme ja puoli minuuttisena välisoittona. Beneath the Silt on myös kandidaatti filleriksi, mutta kyllä siinäkin on hetkensä...

Niin tai näin, Bloodstone & Diamonds on Machine Headin kultakautta eli vähintäänkin erittäin hyvä, ajoittain erinomainen. Jos Machine Head ei ole tuttu, kannattaa tsekata jompi kumpi niistä aiemmista kultakauden kiekoista, mutta kun ne ovat tuttuja, niiden vierelle levyhyllyyn kuuluu Bloodstone & Diamonds.

*Termin lanseerasi frendini Pimu joskus vuoden 2004 paikkeilla, kun hän puhui Gamma Rayn Land of the Freen alle minuutin mittaisesta Fairytalesta. Olen siitä asti ollut ihastunut tähän termiin ja aion käyttää sitä aina kun vain suinkin mahdollista/sopivaa.