Overkill - White Devil Armory (2014)

Hupsis. Eilen päättynyt huhtikuu oli koko blogini hiljaisin kuukausi: vain kaksi tekstiä koko kuunkierron kuluessa. En tiedä miksi niin kävi: olen toki ollut kiireinen ja vietin viikon reissussa ja kipeänä, mutta luulisi että parikymmentä minuuttia irtoaisi turhanpäiväisen paskan raapusteluun, eikö niin? No, eivät nämä blogitekstit niin turhanpäiväisiä ole kuin vitsaillen väitän, sillä näiden tekeminen on terapiaa, tajunnanvirtamaista jorinaa asioista, joista kenenkään muun ei tarvitse välittää. Kaikki muu kirjoittamiseni on vähintäänkin kevyttä (yli?)suorittamista, jota teen itseni lisäksi muillekin, mutta tämä blogi... olisin tyytyväinen siihen, vaikka kukaan ei lukisi. Täällä, näillä sivuttomilla sivuilla minulla on mahdollisuus tehdä jotain sellaista, mikä ei sovi oikein mihinkään muualle. Siispä: en aio lopettaa tätä blogia, en aio heittää mitään breikkiä blogille tai muuta vastaavaa - sen sijaan pyrin kiristämään tahtia blogitekstien suhteen ottamatta siitä kuitenkaan mitään stressiä.

Overkill on bändinä jäänyt minulle pitkään vieraaksi, mutta en oikein tiedä miksi. Minähän pidän räpsäkästä, suoraviivaisesta ja hyvin toteutetusta rässistä, joten miksi en diggaile Overkilliä? Ehkä ongelmani juurtaa siitä, että Overkillillä on hyviä yksittäisiä kappaleita, mutta ei albumikokonaisuuksia - vielä tänäkään päivänä en ole kuullut kokonaista Overkill-kiekkoa, joka olisi saanut minut takomaan nyrkillä ilmaa ja rutistamaan alahuuleni ylähuuleni päälle (ja esittelemään silmänvalkuaisia) pidempään kuin yhden tai kahden kappaleen ajan kerrallaan.

Case in point: White Devil Armory. Oikein mainio peruslevy, josta voin suoralta kädeltä osoittaa pari erinomaista, muutaman hyvän ja läjän riittäviä rässiralleja, mutta jota en silti tule kuunnelleeksi ilman blogin näennäispakotetta. Yksi ongelma on toki siinä, että mikään kappaleista (jos sivuutetaan kerrassaan mainio avausraita Armorist) ei ole erityisen ikimuistettava:  ne ovat samanlaista perusrässiä, jota tulee vastaan jokaisesta tuutista ja tiivitaavista.

(Oli pakko pysähtyä myhäilemään tuota mukahauskaa heittoa. Myhäilyä jatkui pidempään kuin tohdin myöntää.)

Samalla täytyy myös mainita, että tunnen mielestäni riittävän hyvin vain kaksi Overkill-levyä: tämän ja Horrorscopen, joka on ilmeisesti bändin kultakauden tuotantoa vaikka taso on suunnilleen sama kuin White Devil Armorylla. Olen kuunnellut taustalla ehkä puolta tusinaa Overkilliä vuosien saatossa ja Ironbound vaikutti oivalliselta (joskaan ei ällistyttävältä), mutta valitettavasti tuota kiekkoa on ollut yllättävän vaikea löytää; kun se tulee vastaan seuraavan kerran, nappaan toki mukaan. Ehkä mielipiteeni jalostuu Overkillin suhteen samalla lailla kuin se teki Motörheadin kanssa, mutta juuri nyt, anno domini 2018, bändi on "vain" parempaa keskikastia.