Timo Tolkki's Avalon - Angels of the Apocalypse (2014)

Päivän teema näyttäisi olevan huonot soundit: kirjoitin juuri Imperiumiin arvion keskinkertaisesta levystä, joka on totaalisesti sössitty kenties paskimmalla rumpumiksauksella mies(tai nais-)muistiin, ja nyt raapustan blogitekstiä levystä, joka kärsii hyvin samankaltaisesta ongelmasta (monien muiden ohessa). Tolkin Timpan paras levy Stratovariuksesta lähdön jälkeen on Avalon-metallioopperan ensimmäinen levy The Land of New Hope, jolla Tolkki osoitti kaltaisilleni epäilijöille, että kun homma toimii, se muuten myös toimii niin maan perkeleen komeasti. Vastaavasti Straovariuksen jälkeisen Tolkin huonoin levy on joko Revolution Renaissancen kakkoslevy Age of Aquaris tai Avalonin kakkonen (oh, the puns!) Angels of the Apocalypse. Levy on sellainen rengasrovio, että en oikeastaan meinaa keksiä mistä aloittaa.

Aloitetaan vaikka siitä, että The Land of New Hopen vakuuttava solistikatras karsitaan pääpiirteissään B- tai C-luokan korvikkeisiin. Ei Russel Allenia, Michael Kiskeä tai Rob Rockia, vaan tilalla Fabio Lione (joka oli hyvä solisti hetken ajan vuosituhannen vaihteessa), David DeFeis (jota parhaimpina päivinä joko inhoaa tai rakastaa, huonoina päivinä vihaa) ja Zak Stevens (hieno solisti vuonna 1995). Elize Ryd palaa ja on oikein mainio, Simone Simmons ja Caterina Nix hoitavat (vähät) hommansa kelvollisesti ja ilman Floor Jansenia levyssä ei olisi mitään kuulemisen arvoista. Jansen on, kuten kenties mainittua, yksi monipuolisimpia ja parhaita nykyisiä metallilaulajia, joka pystyy saamaan melkein minkä tahansa biisin kuulostamaan hyvältä. Silti Tolkki on onnistunut typistämään Jansenin ilmaisun yksiuloitteiseen huokailuun - miksi helvetissä Jansen ei saa revitellä ei niin yhtään jossain Design the Centuryssä? Olisiko se tehnyt biisistä liian siedettävän? Ja, kuten mainittua, Jansen on selvästi levyn parasta antia, kun DeFeisin laulama Rise of the 4th Reich lähes kuuntelukelvoton.

Tympeiden solistien lisäksi kappalemateriaali on laiskaa ja umpimaneerista Tolkkia, ilman parhaita oivalluksia tai ikimuistettavimpia hetkiä. Jos levyn johtosingleksi on nostettu munaton ja välittömästi unohdettu Design the Century, kroolataan syvällä pohjamudissa. Lisäksi, kuten tämän blogitekstin ensimmäisestä virkkeestä käy selväksi, myös soundit ovat häkellyttävän ohuet ja niitä on (epätoivoisesti, oletan) yritetty täydentää turhanpäiväisillä ja huonolta kuulostavilla orkestraatioilla. Kun The Land of New Hope muistutti Tolkin erinomaisuudesta, Angels of the Apocalypse muistuttaa Tolkin surkeudesta.