Megadeth - Endgame (2009)

Megadeth kuoli 1990-luvun puolivälissä vuosikymmeneksi. Ei, yhtye ei hajonnut, koska yhtye on Dave Mustaine ja hän on edelleen (fyysisesti ainakin) yhtenä kappaleena, mutta kun puhutaan musiikista... kyllä, Megadeth kuoli. 2004 yhtye teki jonkinmuotoista paluuta laadun äärelle, mutta vieläkään ei homma oikein lähtenyt käyntiin. En usko olleeni ainoa, jolle kaikki Countdown to Extinctionin jälkeen tehty on asteikolla enemmän tai vähemmän paskaa... aina Endgameen asti.

Ei, Endgame ei ole erinomainen levy, mutta ainakin se kuulostaa Megadethiltä - vihaiselta, koukeroiselta ja silti suoraviivaiselta, ja kaikki kuorutetaan Mustainen puhevokaaleilla. Ei sen tarvitse olla yhtään monimutkaisempaa, kunhan riffit ovat hyviä ja tempo korkea. Kukaan tuskin tohtii odottaa uutta Rust in Peacea, mutta silti viitisentoista vuotta paskaa on paljon kenelle tahansa fanille, kasuaalikuuntelijoista puhumattakaan. Endgame oli levy, joka osoitti, että Mustaine osaa vielä tehdä hyvää musiikkia, jos sille päälle sattuu, eikä Megadeth ole (kuten se toinen Me-alkuinen rässsijätti) nostalgian varalla kiertävä pystyyn kuollut ruho.

Kappaleista on vaikea puhua sanomatta psykedeelisen kaksinaismoralistisia juttuja: toisaalta rallit ovat juuri sitä, mitä Megadethiltä pitäisikin odottaa, mutta silti ne eivät ole riittävästi; biiseissä on vihaisuutta ja melodiaa, kuten vanhoissa klassikkolevyissä, mutta silti suoraviivainen mäiske tai kertosäekoukut eivät toimi kuten pitäisi. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Periaatteessa kaikki on kunnossa, mutta silti ei ole. Isoin ongelma on se, että vaikka palaset ovat oikeita, ne eivät löydä paikkojaan - kuka vain voi tehdä maailman suurimman palapelin heittelemällä oikeat palikat summittain kehikon sisään, mutta ei sitä silti onnistuneena kasaamisena voi pitää. Sellainen mielikuva minulle Endgamesta tulee: periaatteessa kaikki on olemassa, mutta silti jotakin puuttuu.

Ymmärrän täysin, miksi monille Endgame on ollut viimevuosikymmenen parhaita levyjä: viidentoista vuoden nihkeilyn jälkeen sen täytyy kuulostaa Rust in Peacen jatko-osalta (vaikka se ei oikeasti ole) sekä ihan hel-evetin hyvältä levyltä (vaikka se ei oikeasti ole). Siinä on vimmaa, vauhtia ja koukkuja, mutta silti se ei ole kuin hyvä levy - ei erinomainen, oivaltava tai gamechanger kuten Rust in Peace, vaan hyvä levy. Paras, mitä Mustaine onnistui vaihtelevan miehistönsä kanssa tekemään ennen kuin Anno Domini 2016 sukellettiin dystopiaan. Ja ei, en puhu äärioikeiston noususta ja populistipossujen marssista valtaan ympäri läntistä sivilisaatiota.