Mastodon - Crack the Skye (2009)

Minulle vanha Mastodon ei ole oikein koskaan lähtenyt: ostin pitkällisen hehkutuksen päätteeksi vuoden 2013 paikkeilla Blood Mountainin, mutta se on jäänyt minimaaliselle kuuntelulle; ensimmäiselllä kokemallani metallikeikalla, Iron Maidenin vuoden 2005 show Jäähallilla, Mastodon oli lämppäämässä, ekä vaikutelma ollut mairitteleva neljätoistavuotiaan räkänokan tajunnan tarrapaperilla. Oikeastaan en ollut yhtyeestä kiinnostunut millään muotoa vuosien 2005 ja 2009 välillä, mutta sitten yhtye muutti tyyliään rajusti - poljento oli edelleen progea, mutta ideaa tuntui olevan enemmän matkassa. Minulle yhtyeen tyylimuutos kuvastui kahteen kappaleeseen, sinkku- ja musavideolohkaisuun, Oblivioniin ja Divinationsiin.

Myönnän rehellisesti, että en pidä edes Crack the Skyetä kovin erikoisena kiekkona, vaikka se onkin kuulemistani Mastodon-levytyksistä kiinnostavin ja (vähäisen perehtymisen pohjalta) paras. Kappaleissa on koukku ja melodia, vaikka se ei ole rautalangasta väännetty hokema tai poppikertsi. Missään nimessä levy ei ole helppoa kuultavaa: seitsemän biisiä ja 50 minuuttia kertoo omaa selkeää kieltään monipolvisesta ja -mutkaisesta ilmaisusta. Minua monimutkaisuus tai kikkailevaisuus tai rivien väleihin punotut koukut eivät haittaa, kunhan musiikin flow pysyy yllä, ja juuri siinä taitaa olla suurin ongelma levyllä. Kappaleet ovat kokoelma luovia ideoita ja jippoja, mutta niiden osaset jäävät pelkiksi ekspressionistisen palapelin dadaistisiksi pikseleiksi. Poikkeuksia toki on - etenkin mainitut sinkkulohkaisut sekä The Czarin alkupuolisko menevät eteerisissä tunnelmissa - mutta kokonaisuutena levy tuntuu irrallisten osasten sekametelisopalta.

Olen melkoisen vakuuttunut, että jonakin päivänä tajuan Mastodonin. Se tapahtuu kuin sormia napsauttamalla - SNÄP - ja sitten en voi olla ylistämättä yhtyettä liikaa. Vielä tuo päivä ei ole tapahtunut, enkä usko sen tapahtuvan lähiaikoina, koska kuuntelin äskettäin Blood Mountainin eikä se herättänyt mitään erityisempiä tuntemuksia. Crack the Skyen punaisen langan sentään löydän, vaikka en pidäkään sitä nerokkaana - pelkkä eteerinen pyörittely ja oivaltavat flow'nkatkajaistalkoot eivät ole nerouden tai erinomaisuuden synonyymejä, ainakaan minulle. Vielä. Ehkä joskus. Ei ainakaan nyt.