Paradise Lost oli pitkään minulle yhtye, josta en saanut otetta: kaikkialla kehuttiin yhtyeen vanhempia levyjä, etenkin Draconian Timesia, mutta kun kuuntelin em. levyn, se jäi kylmäksi, etäiseksi ja triviaaliksi. 2009 luin Imperiumista ylistävän arvion yhtyeen uusimmasta levystä, ja päätin antaa mahdollisuuden, mutta vain yhdelle biisille - musavideo- ja nimikkorallille, Faith Divides Us, Death Unites Usille. Ja sehän toimi, oikein mallikkaasti: biisissä oli voimaa, mutta silti herkkyyttä, draamaa, ja, paremman sanan puutteessa, ihastuin kappaleeseen ikihyviksi. Lisäksi em. biisillä on erittäin komea musiikkivideo, mikä loistaa huikealla päänäyttelijättären suorituksella.
Päädyin ostamaan Faith Divides Us, Death Unites Us -lätyn vasta 2015, jolloin törmäsin siihen levykaupassa varsin tuntuvalla alennuksella. Olin varma, että levy ei voisi - hyvistä arvioista huolimatta - kestää nimikkobiisin sille lataamia odotuksia. Moisen intensiteetin ylläpitäminen kolmevarttia olisi mahdotonta, ainakin älytöntä. Jotenkin se vain, epäilyksistäni huolimatta, toimii ja juuri nimenomaan tunnepaatoksen kautta/takia. Jokainen kymmenestä kappaleesta pureutuu suoraan ihmisyyden tuskaan, elämän piinaan ja kivuliaisiin ajatuksiin tavalla, joka on hyvin kouriintuva, suoraviivainen mutta samaan aikaan hienosyinen. Esimerkiksi First Light on niin komeasti sävelletty teos - kuunnelkaa se liidi; oikeasti, mitä helvettiä! - ettei vastaavia joka levyllä ole, mutta jotenkin yhdelle levylle on osunut yhdeksän muuta, samanlaisella paatoksella tehtyä ja toteutettua onnistumista. Jokainen biisi on osa kokonaisuutta, mutta toimii silti itsenäisenä sävellyksenä. Tai kuinka Frailty rakennetaan yksinkertaisesta tunnelmointi-introsta suorastaan bläkkähtävään (kyllä se on sana, nyt ainakin) melodiaan, mistä pudottaudutaan takaisin tyypillisempään goottimetalliin - ja kaikki tämä vaivattomasti ja ilman mitään töksähtävää pakkosiirtymää.
Ei Faith Divides Us, Death Unites Us täydellinen levy ole, vaikka onkin erittäin hyvä, suorastaan erinomainen. Se on ehkä hitusen turhan tasapaksu ja loppupuolella muutama kappale jää ilman sitä viimeistä emotionaalista alakoukkua. Silti, todella, todella postiviinen (onkohan sanavalinta hyvä, kun liikutaan näin synkissä äänenmaisemissa...) yllätys, kovien odotusten jälkeekin. Vankka suositus, vaikka goottimetalli tai Paradise Lost ei olisikaan aiemmin kolahdellut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti