Powerwolf - Bible of the Beast (2009)

Powerwolfin idea kuuluu kategoriaan "miksi kukaan tullut ajatelleeksi tätä aiemmin?" Yksinkertaista, enemmän kuin vähän Sabaton-henkistä ja välittömän tarttuvaa poweria vampyyri- ja ihmissusiaiheisilla lyriikoilla, kieli poskessa kirjoitettuna, toki. Höystetään pakettia latinankielisillä fraaseilla sekä Attila Dornin klassisesti koulutetulla laululla, niin paketti alkaa olla valmis. Tällä mikstuuralla Powerwolf on kasvattanut suosiotaan tasaisesti, suoltaen uuden levyn joka toinen vuosi kauppoihin, ja kiertänyt Eurooppaa ympäriinsä.

Bible of the Beast on levy, joka toimii suuntaviivana myöhemmille Powerwolf-levyille. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat selkeämmin kasarivaikutteisia, vähemmän mahtipontisia, mutta kolmoslevy Bible of the Beastin myötä soundia hilattiin enemmän tälle vuosituhannelle ja jo mainitun Sabatonin leveyspiireille. Tämän jälkeen yhtyeen musiikillinen kehityskaari on ollut marginaalinen - pikemminkin saman levyn tekemistä uudelleen, minimaalisesti varioiden. Jos tämä tuo mieleen erään S-alkuisen militantin power metalin messiaan, se ei ole sattumaa. Olen kuitenkin paljon sympaattisempi Powerwolfia kohtaan, sillä yhtye selvästi pitää tekemisessään mukana enemmän kuin vähän huumoria - löytyypä Bible of the Beastilta kenties nerokkaimmin koskaan nimetty kappale, Resurrection by Erection.

Luin yhtyeen haastattelun noin vuosi sitten, missä joku jässiköistä (en muista enkä jaksa tarkistaa) valitteli, kuinka kriitikot eivät yleensä pidä heidän levyistään, vaikka uusin levy olikin kiitosta saanut. Tiedän täsmälleen, mistä tämä johtuu. Powerwolf on helppoa musiikkia, jonka niksit aukenevat ensimmäisellä kuuntelulla - jos ne eivät aukenisi, bändi tekisi jotain pahasti väärin - ja jolle innovaatiot ovat kirosana. Kriitikot kuuntelevat niin paljon musiikkia, että heille samoja vanhoja polkuja tallaavat tuotokset kuulostavat usein täysin yhdentekeviltä, vaikka musiikki todellisuudessa olisikin kelvollista, jopa hyvää. Kun arvostelee pari sataa levyä, joista yli puolet ovat keskenään täysin identtisiä laadun ja tyylin puolesta, siihen samaa kaavaa toistavaan mielikuvituksettomaan sontaan turtuu. Powerwolf on lyhyen askeleen päässä tästä yhdentekevyyden suosta ja yhtye tekee hommansa hyvin, mutta kovin kertakäyttöisesti. Se on toinen juttu, minkä uskon kriitikkoja yhdistävän (ainakin niitä, jotka ottavat hommansa edes hitusen tosissaan): he kuuntelevat arvosteltavat levyt monesti. Minulla on ollut tapana kuunnella levy kuin levy (paitsi jos puhutaan täysin sietämättömästä paskasta, mitä on enemmän kuin moni jaksaa uskoa) kymmenkunta kertaa. Jos levy, kuten Powerwolfin kaikki lätyt, pelaa kaikki korttinsa ensikuulemalla, se turruttaa nopeasti, mikä puolestaan näkyy arvosanassa. Tästä syystä "kriitikkohevi" (esim. Amoralin uusin/viimeinen) ei uppoa välttämättä suureen kuulijakuntaan, vaikka keräisikin erittäin korkeita arvosanoja kautta linjan - fakta on, että monet kasuaalikuuntelijat saattavat sivuuttaa levyn yhden kuuntelun perusteella, vaikka kriitikkohevilevyjä pitäisi pyöräytellä ainakin kymmenisen kertaa. En sano olevani yhtään sen parempi: monia tämän blogin varrella käsittelemääni levyä "en vain tajua", koska en ole jaksanut paneutua levyyn nihkeän ensikuuleman jälkeen täysillä.

No, tulipahan taas joristua kaikista epäoleellisista asioista. Joskus (= melko usein) käy näin. Upwards and onwards.