Stratovarius - Polaris (2009)

Stratovarius oli uransa taitepisteessä vuonna 2009. Se oli potkinut Timo Tolkin, joka oli tehnyt käytännössä kaikki biisit, ja sillä bändillä oli edessään ensimmäisen tolkittoman tuotoksen tekeminen. Uutena kitaristina riveihin liittyi Markus Kupiainen, joka oli - if memory serves - voitti jonkinsortin kitaristisakban ennen Guitar Heroes -lätyn tekoa ja pääsi sitä kautta esiintymään GH-keikalle. Eli, just to recap, Suomen tunnetuimman ja kovimman kitarasankarin (yhdessä Alexi Laihon kanssa, toki) tilalle tuli paljon nuorempi ja käytännössä täysin tuntematon jässikkä - mikä voisi mennä vikaan? Samoin jäsenistömuutoksiin sisältyi Lauri Porran liittyminen Jari Kainulaisen sijalle bassoon - muutos, mitä tuskin kukaan piti kyseenalaisena.

Polaris on levynä jakomielitautinen tapaus. Vuoroin se osuu suoraan maaliinsa, kulkematta lähtöruudun kautta, ja esimerkiksi Deep Unknown, Higher We Go sekä kaksiosainen Eamncipation Suite napsahtavat suoraan häränsilmään. Näiden lisäksi levyltä löytyy totaalisia huteja, kuten King of Nothing, Somehow Precious, Forever Is Today ja Winter Skies. Ainoat kaksi biisiä, jotka eivät kuulu kumpaankaan ääripäähän, ovat päätösraita, tunnelmallinen When Mountains Fall sekä levyn powerimpaa antia tarjoileva Blind. Polarista ei voi pitää hyvällä omalla tunnolla edes keskinkertaisena levynä, vaan se on heikko levy, millä on helmensä. Levy ei antanut kovin lupaavaa kuvaa tolkittoman Stratovariuksen tulevaisuudesta.

Vuonna 2009, Polarisin jälkeen, Stratovarius olisi voinut lähteä mihin vain. Se olisi voinut siirtyä progeilevampaan ilmaisuun, suoraviivaistaa poweriaan, imitoida "kulta-aikojen" soundia, tehdä täysin paskoja levyjä, tuottaa pelkkää timanttia... Kaikki nämä mahdollisuudet olivat käsillä ensimmäisen tolkittoman levyn jälkeen. Polaris antoi tilaa kasvaa mihin vain suuntaan, joten siinä mielessä se oli täydellinen esikoistuotos (koska sitähän se on, vaikka bändillä on diskografiaa parinkymmenen vuoden ajalta ennen sitä), vaikka onkin levynä puutteellinen, heikkokin. Hyvinä hetkinään levy on erittäin hyvä, joten jotakin toivoa oli faneille, vaikka monet jäivät Polarisin jälkeen huokailemaan epätoivoisena.

Se, mihin suuntaan bändi lähti, ratkeaa, kun pääsen käsittelemään Elysiumia. Stay tuned.

P.S. Teksti taitaa olla hieman torso, vaikka pointti tuleekin läpi. Ei ole kovin huvittanut kuunnella tai kirjoittaa mitään pariin päivään, sillä ukkini siirtyi ajasta ikuisuuteen perjantai-iltana. Ajatukset ovat olleet sittemmin hieman muualla - jos totta puhutaan, välillä kirjoittaminen on kiinnostanut suunnilleen yhtä paljon kuin paskaämpärin kaataminen tukkaan luonnonmukaisena vaihtoehtona suihkulle.